Uutta intoa

Olin tänään perhetuttavan 70 synttäreillä. Onnistuin selviämään kohtalaisen vähillä syömisillä päivästä siitä huolimatta. Söin vain salaattia, vähän lihaa ja kalaa. Jälkiruokaa jouduin kuitenkin ottamaan koska en lapsille huonoa esimerkkiä näytä. Joten jouduin tunkemaan sisääni yhden keksin ja palan kakkua. On vähän syyllinen olo, mutta toisaalta olen tosi iloinen etten oksentanut sen jälkeen enkä myöskään ruvennut ahmimaan kotiin tultua.

Huomenna on psykologi ja sen jälkeen menenkin lukemaan ja sitten illalla saan luvan raahata itseni salille. Aion saada itselleni kunnollisen päivärutiinin käyntiin taas. Lääkärillä käynnit sekoittavat sitä pahasti, mutta saan luvan sovittaa ne paremmin lukemiseeni. Nyt on käynyt vähän niin että olen lukenut hyvin niinä päivinä kun ei ole lääkäriä, mutta olen anatanut itselleni vähän luvan laiskotella sellaisina päivinä kun pitää käydä vastaanotolla. Saa nähdä kuinka kauan jaksan puhkua tätä uutta intoa laitta elämäni järjestykseen. Mielialani heittää joskus ylhäältä alas ja taas alhaalta ylös niin nopsaan että en meinaa itsekään pysyä perillä itsestäni. Nyt kuitenkin san suunnata nukkumaan että jaksan aamulla herätä virkeänä ja pirteänä ennen kuutta uuteen aamuun jonka saan luvan aloittaa heti ahkeroiden. Taidan uhota liikaa? Voinhan minä aina kuitenkin yrittää.

Haaste

Paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perässä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

1. Rakennan majoja. Olen näinkin vanha ja silti rakennan majan kotiini kirjoituspöydän alle varsin usein. Siellä on lämmintä ja ihanaa.

2. Ehdottomasti suurin herkkuni on kanapyörykät ja suklaavanukas yhdessä. En kylläkään nykyisin laske kumpaakaan luvalliseksi syötäväksi, mutta suurella kaipauksella kyseistä herkkua muistelen.

3. Tarkastan joka kerta ennen ovesta ulos menoa että avaimet on mukana, kerran juuri ennen kuin laitan oven kiinni ja vielä kerran sen jälkeen kun olen laittanut oven kiinni.

4. Kaikki mikä liittyy syömiseen. Eli syön vain pienillä lusikoilla, vain pikku haarukoilla, tiettyjä ruokia vain tietyiltä lautasilta, tietyssä järjestyksessä, tiettyyn aikaan, kylässä tietyllä tavalla, korkeintaan yksi pala kerrallaan haarukassa, oksentelu, spittaus, omistan valtavasti siis oikeasti valtavasti ruokakirjoja ja ostan niitä jatkuvasti lisää, vaikken tosiaan tarvitse, saatan tehdä ruokaa vaikken aio syödä sitä, syötän muille, heitän pois, heitän pois sitten kun se pilaantuu tai pakastan. Juon kotona vain pillillä, saan syödä vain tietyissä paikoissa, syöminen pitää olla ennalta suunniteltua, en syö karkkia, kotona en saa syödä mitään makeaa. Onhan niitä muutakin, mutta yleensäkin jos on kyse ruuasta niin olen ihan pihalla kaikesta normaalista käytöksestä.

5. Olen aika pahasti allerginen kissoille, mutta silti kun käyn äidin luona tungen naamani kissan turkkiin ja silittelen monta monta tuntia. Rakastan kissoja ja en vain voi hillitä itseäni... sitten ollaankin allergialääkkeistä huolimatta silmät turvoksissa ja henki ei kulje, mutta on se sen arvoista. Ainoa mikä ei ole on ihottuma, sitä en siedä ollenkaan, mutta en kuitenkaan voi hillitä itseäni.

Olipas vaikea keksiä. Tuntuu että kaikki omituisuuteni liittyvät ruokaan ja en nyt jaksanut tehdä viittä kohtaa joissa käytännössä luettelisin vain anoreksialle typillisiä juttuja, koska vaikka ne syömis jutut ovat terveiden mielestä kummia niin varmaan melkein puolelle sairaista ne olisivat ihan normaaleja juttuja. Huijaan ja en haasta ketään, koska mieleni on sen verran maassa etten uskalla laittaa kenellekkään viestiä, tuntuu taas siltä kuin suututtaisin ihmiset jo olemassaolollani, joten hui kamala haastamalla varmaan yllyttäisin jonkun raivoon. Tiedän olen tyhmä, mutta mieleni on mikä on. Vaikka tiedän tämän tyhmäksi en voi sille mitään.

Pakko apua

Eilen oli lääkäri... sain lähetteen polille, vaikken tosiaan halunnut. Kuulema saan kuitenkin jatkaa saman terapeutin kanssa puhumista jos aivan välttämättä tahdon ja minähän tahdon. Tuntuu että jos terapautti nyt vaihtuisi niin hajoaisin ihan palasiksi. Jatkan kuulema sitten kun tulen takaisin samalla lääkärillä käymistä, mutta minua pelottaa ja ahdistaa se että tulee uusia lääkäreitä. Kammottaa sekin että jos joku seuraa syömisiäni ja valvoo oksentamisiani... Pelkään että lihon ihan kamalasti. Asun kuitenkin niin lähellä klinikkaa että lääkäri väläytti mahdollisuutta siitä että voitaisiin ainakin harkita että saan yöksi tulla aina kotiin. Poikaystävä taas oli sitä mieltä että jos minun pitää mennä sisälle niin sitten pitää. Eihän sitä koskaan tiedä jos se auttaisi. Ongelma on tietenkin siinä että jatkossa hoito tulee maksamaan paljon enemmän koska se muuttuu niin paljon intensiivisemmäksi. Tuo nykyinen kolme kertaa viikossa tuntui jo minusta ihan tarpeeksi intensiiviseltä, mutta ilmeisesti se ei sitten riitä.

Tänään olen tosiaan oksentanut kahdesti, spitannut pussillisen leipää ja ollut urheilemassa pari tuntia. Niin ja kävin lisäksi 5 km lenkilläkin. Olen niin pettynyt itseeni. Tulen vain sairaammaksi ja sairaammaksi. Tahdon parantua ja alan olla jo epätoivoinen. Minua pelottaa, tahtoisin heittäytyä maahan huutamaan apua. Päätä särkee ja kurkkua aristaa oksentamisen jäljiltä. Suussa maistuu vatsahapoilta ja maha on ohuttakin ohuempi. Osaan tyhjentää itseni jo liiankin hyvin. Hemmetti minä vihaan tätä. Onneksi oksentaminen on vähentynyt ja olen siirtynyt sinne anoreksian alueelle. Oksentamisen jälkeen on niin syyllinen olo. Kun jättää jotain syömättä olo on vain voitokas.

Tuntuu kuin kärsisin pahasta riippuvuudesta. Kävisin alkoholistista, tupakoijasta tai vaikka narkkarista. Jos en saa pidettyä vatsaani tyhjänä saan valtavasti "oireita". Mielialamuutoksia, lämpötilanvaihteluita, ahdistusta, pahoinvointia, pakkoliikuntaa, itsetuhoisia ajatuksia, lista on loputon. Pelkään että vielä joku päivä teen jotain tyhmää, leikkaan mahani irti tai jotain vastaavaa... kuulostaa sopivalta käytökseltä jollekin joka on huumeissa. Hemmetti, ehkä se on ihan hyvä jos joutuisinkin hoitoon myös öiksi. Eihän olisi sopivaa tuhota mahdollisuutta korjata elämäänsä yhden konvehdin tähden?

Pelkään parantua

Olen ollut koko päivän paniikissa. Onneksi huomenna on psykologi, toivottavasti rauhoittuisin edes vähän. Haluaisin päästä terapautileni, mutta tietenkin nyt sattuu olemaan tulossa juuri sellainen viikko ettei ole terapeuttia, vaan vain lääkäri ja psykologi. Laitoin hänelle kuitenkin sähköpostia. Toivottavasti saisin vastaukseksi jotain joka vähän rauhoittaisi. Tänään olenkin syönyt normaaliin tapaani ja olo ei ole ihan yhtä turpea enää kuin eilen. Alkaa tuntua vähän turvallisemmalta.

Mietin taas tänään sitä miten tosiaan olen liusunut kauemmas tavoitteestani. Juu olen ehkä ollut lähempänä kaikkia painotavoitteitani ja niin edespäin. Varsinainen tavoitteeni on kuitenkin parantua. Tuntuu että unohdan sen nykyisin liian usein. Mitä enemmän laihdun sitä vähemmän minulla on motivaatiota parantua. Tuntuisi ihanalta vain heittäytyä syömishäiriöön ja päättää ettei tarvitse parantua. Minä pelkään että käy niin. Pelkään kovasti. Pelkään että laihtuminen on liian ihanaa ja lihominen liian ahdistavaa. Tahdon parantua. Yritän hokea sitä itselleni saada itseni toimimaan sen mukaan. Miksi tämä on niin vaikeata? Päässäni taitaa tapella kaksi minua. Toinen on se viisas joka tietää että parantua täytyy ja mieluiten pian. Toinen on se tyhmä, mutta ainakin toistaiseksi vahvempi joka huutaa laihtumisen ihanuutta. Pudota kilo, pudota toinen! Ei se koskaan riitä sille kuitenkaan. Antaisipa joku minulle voimia tukehduttaa se huutava!

Jos olisi nappi jolla voisin parantaa itseni hetkessä uskaltaisinkohan painaa sitä? En mitään tahdo niin kuin parantua, mutta en kyllä usko että tässä maailmassa on mitään yhtä pelottavaa. Miten maailman paras asia voi olla myös pahin?

Todistusaineistoa rikoksesta

Kamala ahdistus käynnissä. Pääsiäinen meni. Olen ollut poikaystävän vanhemmilla ja omien vanhempieni ja mummon luona. Olo on kuin kävelevällä talipallolla. Tuntuu että olen leventunut joka suuntaan ainakin metrin. Päätinkin ottaa valokuvan todisteeksi itselleni että näen kuinka paljon voin lihottaa itseäni alle kahdessa viikossa kun mässään. Tässäpä siis kärsimystä silmille. Pidän varmaankin jokusen päivän taukoa painon mittaamisesta, koska en tule kestämään noussutta painoa ja olen täysin varma että sen mässäämisen jälkeen saattaa paino olla noussut lähemmäs 50 kiloa taas... yäk yäk yäk. Tiedän kyllä että kunhan turvotus ja mahan pömppö häviävät taas, ja se tapahtuu parissa päivässä, en enää näytä yhtä valtavalta. Vaikka tiedän sen niin silti kyllä karvaita kyyneliä vuodatan kun itseäni nyt katselen.

Nyt alkaakin kokonaan makealakko. En syö karkkeja, jäätelöä, leivoksia tai mitään. Olen päättänyt etten kestä tätä kun paino nousee. Juuri tällä hetkellä tuntuu turvallisemmalta olla laiha ja sairas kuin lihava ja terve.

Erityisesti kiinnitän huomiota kuvan kammottaviin reisiin... Toivoisin että se johtuisi vain siitä että olen turvonnut, mutta hah olen oikeasti tuollainen. Maha ehkä pienenee jo parissa päivässä, mutta reidet eivät. Yh! Toivottavasti tämä nyt toimii ja motivoi minut välttämään jatkossa mässytystä. Saan luvan aina ennen kuin lähden johonkin vaaralliseen paikkaan käydä katsomassa tätä kuvaa. Varmasti muistan sitten olla ahmimatta etten päädy taas tällaiseksi.

Voisi oikeastaan olla motivoivaa lisätä joskus myöhemmin kuva sitten kun olen hoikempi, se voisi tuntua kivalta. Näkisin että saan oikeasti jotain aikaiseksi.

Pääsiäispaniikki

Paino: 45.7 kg (BMI 16.8)

Tänään mennään miehen vanhemmille ja ollaan siellä yksi yö. Tulen ylensyömään ja itkemään ahdistustani koko yön. Yritän taatusti jossain välissä oksentaa ja häpeän sitä jo nyt. Voi kun selviäisin tästä pääsiäisestä kunnialla. Kunpa en jäisi kiinni oksentelusta, tai ieluiten kumpa voisin olla oksentamatta. On juhla ja minun pitää yrittää ottaa rennosti. Helpommin sanottu kuin tehty. Pakatessani laukkua huomasin että mukaan lähti epämukavan paljon pientä apuvälinettä oksentamiseen ja sen peittämiseen. Pitäisiköhän purkaa laukku ja yrittää tehdä oksentamisesta mahdotonta... toisaalta oksennan kuitenkin jos siltä tuntuu oli mukana terpeistoa tai ei. Kai siis on paras että voin tehdä sen niin huomaamatta, hiljaa ja nopeasti kuin mahdollista ja näyttää ja tuoksua vielä jälkikäteen hyvältä?

Ärh... tahdon nauttia pääsiäisestä, tahdon unohtaa tämän tyhmän sairauden edes täksi viikonlopuksi ja syödä suklaamunia niinkuin normaalit ihmiset. Ei niin ei... lasken kauhuissani päässäni jo kaloreita, kuinka paljon saan ruuasta jos ruokana on sitä, tätä tai tuota... Olen aina kauhuissani kun en itse tee ruokaa, joten en voi laskea kaloreitakaan niin tarkkaan enkä myöskään rajoittaa niiden saantia kuten haluaisin.

Lopetettiin tänään poikaystävän kanssa karkkilakko. Sanomattakin selvää että minä kuitenkin yritän sitä jatkaa, mutta joudun syömään hieman poikaystävän läsnäollessa, koska olen tyhmyyksissäni mennyt niin lupaamaan joskus kolme kuukautta sitten. Sain olla kolme kuukautta lakossa, mutta nyt joudun sitten pitämään karkkipäiviä ainakin kerran kahdessa viikossa. Onneksi pääsiäinen menee ensimmäisestä karkkipäivästä, joten kaksi seuraavaa viikkoa olen turvassa.

Huomaan taas kijroituksistani että olen menossa vain sairaampaan ja sairaampaan suuntaan. Kysyin poikaystävältäni kysymyksen jota olen miettinyt tässä vähän liikaakin. Entä jos en oikeasti haluakaan parantua. Entä jos pelkään lihomista niin paljon etten voi koskaan parantua. Pelkään etten enää kohta voi sanoa että haluan parantua, alan jo melkein pelätä sitä että parantuisin. Pelkään jokaista kiloa, jokaista grammaa joka voisi tulla lisää. Apua, en saisi. Tämä menee toivottomaksi. Tuntui hyvältä kun olin varma että haluan parantua, mutta sitä mukaa kun bulimia on vaihtunut anoreksiaan olen vain lipunut kauemmas ja kauemmas siitä halusta. Häpeän itseäni, mutta samalla pääni huutaa että olen hyvä ja ihana kun painoni putoaa.