Pelkään parantua

Olen ollut koko päivän paniikissa. Onneksi huomenna on psykologi, toivottavasti rauhoittuisin edes vähän. Haluaisin päästä terapautileni, mutta tietenkin nyt sattuu olemaan tulossa juuri sellainen viikko ettei ole terapeuttia, vaan vain lääkäri ja psykologi. Laitoin hänelle kuitenkin sähköpostia. Toivottavasti saisin vastaukseksi jotain joka vähän rauhoittaisi. Tänään olenkin syönyt normaaliin tapaani ja olo ei ole ihan yhtä turpea enää kuin eilen. Alkaa tuntua vähän turvallisemmalta.

Mietin taas tänään sitä miten tosiaan olen liusunut kauemmas tavoitteestani. Juu olen ehkä ollut lähempänä kaikkia painotavoitteitani ja niin edespäin. Varsinainen tavoitteeni on kuitenkin parantua. Tuntuu että unohdan sen nykyisin liian usein. Mitä enemmän laihdun sitä vähemmän minulla on motivaatiota parantua. Tuntuisi ihanalta vain heittäytyä syömishäiriöön ja päättää ettei tarvitse parantua. Minä pelkään että käy niin. Pelkään kovasti. Pelkään että laihtuminen on liian ihanaa ja lihominen liian ahdistavaa. Tahdon parantua. Yritän hokea sitä itselleni saada itseni toimimaan sen mukaan. Miksi tämä on niin vaikeata? Päässäni taitaa tapella kaksi minua. Toinen on se viisas joka tietää että parantua täytyy ja mieluiten pian. Toinen on se tyhmä, mutta ainakin toistaiseksi vahvempi joka huutaa laihtumisen ihanuutta. Pudota kilo, pudota toinen! Ei se koskaan riitä sille kuitenkaan. Antaisipa joku minulle voimia tukehduttaa se huutava!

Jos olisi nappi jolla voisin parantaa itseni hetkessä uskaltaisinkohan painaa sitä? En mitään tahdo niin kuin parantua, mutta en kyllä usko että tässä maailmassa on mitään yhtä pelottavaa. Miten maailman paras asia voi olla myös pahin?