Viisas Nipsu

Det är underligt med vägar och floder,
funderade Sniff, man ser dem gå förbi och får en
hemsk lust att vara nån annanstans.
Att följa med och se var de slutar...

Tove Jansson, Kometen Kommer

Olen aika hajalla. En ole saanut pariin viikkoon nukuttua juuri lainkaan. Tänään sain käskyn nostaa rauhoittavien annosta, mutta ahdistus on silti ollut välillä valtava. Sain kuitenkin kaikesta huolimatta luvan että saan huomenna mennä vähäksi aikaa kotiin ja sitten vielä yksin ostoksille. Tai ehkä lupa heltisi juuri siksi että olen niin ahdistunut. Pääsen hetkeksi edes eroon jatkuvasta tunteesta että joku katsoo jatkuvasti mitä teen. Saan olla yksin. Henkisesti olen yksin oikeastaan aina ja sitä vihaan. Mutta juuri nyt tarvitsen sitä että saan olla myös fyysisesti yksin. En tahdo ketään ympärilleni. Tahdon itkeä niin valtoimenaan kuin sattuu huvittamaan ilman että tarvitsee välittää vähääkään kenenkään muun tunteista. Tahdon edes pari minuuttia ilman syyllisyyttä. Sitä en kyllä tule saamaan, mutta aina voi toivoa. Tulen tuntemaan itseni syylliseksi, kun mietin sitä kuinka huolissaan nämä ihmiset ovat ihan vain siksi että väkisin haluan olla yksin. Pelkään kyllä itsekin olla yksin, mutta pelkään etten myöskään kestä tätä jatkuvaa valvottavana olemista jos en saa välillä edes pientä hetkeä vapaata.

Toivotaan että menee hyvin.

Hyvää äitienpäivää!

Olen poikaystävän vanhempien luona. Oli kiva mennä herättämään ja onnittelemaan hänen äitiänsä, hän kuitenkin tuntuu melkein äidiltä minulle. Pitäisi soittaa omalle äidille, mutten millään haluaisi. Äitini syö niin vahvoja lääkkeitä ettei hän edes aina tunnu ihan tajuavan kuka olen. Soitellaan kyllä usein ja pitkiä puheluita. Mutta kun oma mielialani on vähän mitä on niin pelottaa että masennun kun kuule miten huonossa kunnossa äiti on. Äiti on minulle rakas ja aivan käsittämättömän tärkeä ja olen aina aivan maassa kun kuulen että hän on kipeä, tai normaalia masentuneempi. Olen koko pienen ikäni kantanut harteillani äitini ongelmia ja nyt tuntuu siltä että en välillä jaksaisi. Minusta ei koskaan ole pienenä pidetty huolta, vaan minä olen aina ollut se joka pitää huolta. Nyt kamelin selkä on katkennut enkä jaksa enää huolehtia oikein edes itsestäni. Ihana että edes poikaystävän perhe jaksaa kannatella minua, koska oma perheeni on niin rikki ettei siihen koskaan kykenisi.

Yö oli tänään aika vaikea. Näin aika pahaa painajaista. Oli ensimmäinen yö kun nukuin poikaystävän vanhempien luona ilman että hän oli paikalla. Heräsin keskellä yötä syömään mustikkapiirakkaa ja ensimmäinen asia jonka aamulla tein oli että mussutin palan VAALEAA leipää. Yäk yäk yäk! Mustikkapiiras sentään oli täysjyvää ja mustikoissa nyt ei kaloreita ole niin kamalasti, mutta leipää ja vielä vaaleaa. Tuntuu kuin mahani räjähtäisi sen yhden tyhmän leivän takia. En voinut vastustaa kiusausta kun leipä oli juuri tullut uunista ja ihana tuoksu täytti huoneen. Jotenkin vain vastasin kun kysyttiin otanko palan että tietenkin. Luoja se oli hyvää. Onko mitään joka voittaa tuoretta leipää? Mutta voi tätä syyllisyyttä. Huomenna on lääkäri. Pohditaan jos joudun ottamaan vielä vähän vahvemmat unilääkkeet. Nukkua minä haluan, mieluiten ilman unia. Toisaalta pelkään kuoliaaksi nukahtamista. En vain uskalla laskeutua niin avuttomaan tilaan. Menettää hallintaa ja olla ihan vain muiden armoilla, sitä on uni.

Kiitos teille!

Sain eilen syötyä vähän päätöksestäni huolimatta. Kiitos kuuluu Kafille. Minä tahdon parantua! En tahdo syvemmälle tähän saastaan. Jotenkin se vain aina unohtuu. Tai eihän se minnekään unohdu vaan välillä en vain jaksa taistella. Annan vain mennä ja syömishäiriö ottaa vallan minusta. Ette kuulkaa usko kuinka paljon jokainen saamani kommentti minulle merkitsee. Kafikin on jo kahdesti onnistunut muistuttamaan minulle että haluan parantua. Pari saamaani kommenttia olen lukenut kyyneleet silmissä. Olen niin onnellinen jokaisesta lukijasta jonka olen saanut. Teidän takia minusta tuntuu etten joudu tarpomaan tämän läpi yksin. Teidän takianne minä jaksan potkia itseäni persuksille ja yrittää vielä aina jokusen päivän lisää. Teidän takianne minun maailmani jaksaa vielä pyöriä eikä ole pysähtynyt! Kiitos kaikille. Valtava kiitos jokaiselle joka on lähettänyt sähköpostia. Kiitos myös jokaiselle joka on jaksanut uhrata aikaansa lukeakseen yhdenkin vuodatukseni. Olette kaikki minulle rakkaita ja tärkeitä, vaikka en edes tunne teitä!

Sain tulla kotiin!

Oi tätä onnea. Poikaystäväni päätti että voidaan kokeilla yksi yö kotona kahdestaan. Olen niin niin onnellinen. Ihana olla kotona, ihana olla pieni hetki ilman että on monta ihmistä valvomassa tekemisiä. Sain nukuttua tosi hyvin. Enkä edes ollut ottanut unilääkkeitä tai rauhoittavia ennen nukahtamista! Tuntuu niin normaalilta ja hyvältä olla kotona kahdestaan. Tuntuu niin hyvältä olla iloinen jostain.

Tänään oli psykologi ja huomenna on ravitsemusterapeutti. Viikonloppu onkin ilman minkäänlaista hoidossa käyntiä ja se tuntuu niin luksukselta. Kaksi päivää "lomaa" peräkkäin. Maanantaina on taas lääkäri, mutta perjantaina terapeutilta päästyäni en aio sitä edes muistaa. Olo on kuin voittajalla kun ajattelen sitä miten tällä viikolla ei ole jäljellä kuin terapeutilla käynti sitten aion suunnata kauppaan ja ostaa itselleni jotain kivaa.

Eniten tässä jatkuvassa valvottavana olemisessa minua on varmaan ahdistanut se etten ole päässyt ostoksille. Se on yksi niitä asioita joista jaksan nykyään vielä kiinnostua ruuan lisäksi. No tänään pääsin psykologin jälkeen. Ostin sen seikkailu-muumimukin. Pitäisi ostaa myös se uusi muumimamma ruusutarhassa-muki, mutten raaskinut ostaa sitä nyt. Ovat ne kuitenkin sen verran kalliita. Sitten ostin myös piikkimaton, olen ihan rakastunut siihen kun olen useampana päivänä joutunut sellaisella makaamaan oli pakko saada sellainen kotiinkin. Sitten löysin housut, topin ja sukkia. Olin aika tehokas kun ottaa huomioon että en saanut olla kaupoilla kuin varsin lyhyen ajan. Olen hieman ajatellut että huomenna suuntaisin Stockalle ja ostaisin vihdoin yhden Tommy Hilfiger mekon jota olen jo pari kertaa mietiskellyt ostavani. En vieläkään oikein sisäistä tätä että en joudu maksamaan itse esimerkiksi ruokaani tai lääkkeitäni. Tuntuu ihan hurjalta kun on niin paljon enemmän rahaa käytettävissä kuin ennen ja että suunnilleen joka kerta kun käyn ostamassa jotain saan siitä vain paljon paljon kehuja. Olen yleensäkin ihan villinä siitä että minua kehotetaan käymään kaupassa, kehotetaan ostamaan juuri sitä mitä tekee mieli. Tuntuu hupsulta että lääkäri "määrää" minut käynnin jälkeen ostamaan jotain kivaa tai että poikaystävä ehdottelee että pitäisiköhän minun päästä ostoksille, tai että poikaystävän äiti lähtee minun kanssa kauppaan tarkoituksena suunnilleen tehdä niin paljon heräteostoksia kuin mahdollista. Olen kuin hemmoteltu kakara joka saa kaiken haluamansa, paitsi että minulle se kaikki tunnutaan tunkevan väkisin jos en tajua itse jotain pyytää.

Tuntuu järjettömältä opetella olemaan itsekkäämpi. Mieletöntä etten saa oikeastaan pyytää mitään anteeksi. Se on muuten tosi vaikeata, huomaan pyytäväni anteeksi suunnilleen kaikkea. Tänäänkin minua on pitänyt kieltää jo 6 kertaa pyytämästä anteeksi, vaikka olen yrittänyt olla pyytelemättä. Käsittämätöntä on myös se että joka käänteessä kysellään että tunnenko itseni vihaiseksi ja kehotetaan suuttumaan. Käsketään olemaan kiukkuinen. Käsketään olemaan vähän ilkeä ja ajattelemaan vain ja ainoastaan itseäni. Ihan kuin minusta yritettäisiin tehdä kuningatarta, vaikka viihtyisin paljon paremmin piikana. Kuningatar kylläkin varmasti saa päättää omista asioistaan ja minä en saa päättää enää mistään. Olen loukussa ja tuntuu kuin olisin vankina. Omituinen vankila, kun vanki hemmotellaan piloille! Silti tahdon karkuun, joku minussa on vikana kun en osaa nauttia tästäkään. Tuntuu etten kykene nauttimaan oikeastaan mistään. En jaksa ilostua siitä että saan tehä ihania asioita. Ainoa joka sai minut piristymään vähän oli se että pääsin hetkeksi kotiin itkemään omalle sohvalle. Enpä olisi joskus pienempänä osannut arvata että elämästä tulee tällaista. Naurettavaa, minulla on kaikki hyvin, aivan liian hyvin ja silti valitan.

Huh, olen tosi tokkurassa lääkkeistä. Onhan näiden kanssa helpompi olla ja ahdistus ei ole niin paha, mutta tuntuu kuin kulkisin hyytelössä. Olen luvannut että yritän pitää yllä yhteyttä tähän oikeaan maailmaan, mutta hitto että oman pään sisällä olisi helpompi olla. Jäädä jumittamaan johonkin niin syvälle ajatuksissa ettei ahdistuskaan yltäisi sinne. Jep nyt on taas pakko pyytää anteeksi vaikken saisikaan. Anteeksi että tuli pitkä ja tyhmä teksti tänään. No on tämäkin kun pitää valittaa siitä kun kaikki on hyvin ja (kerrankin!) rahaa. Kuka ihme valittaa siitä että on rahaa, kun on aina aikaisemmin saanut valittaa siitä miten sitä ei ole. Hitto minä olen opiskelija ja tottunut aikaisemmin laskemaan jota sentin ja miettinyt suunnilleen että raaskisikohan sitä ostaa mandariinin kun tekisi niin mieli. Hemmetti minun pää hajoaa, tuntuu järjettömältä, niin järjettömältä. Antakaa minulle normaali elämä!

Niin juu, olin tänään punnittavana ja sain nähdä painoni. Paino on lähtenyt taas putoamaan. Oli kummallinen olo. Osaltaan suretti aivan mielettömästi, mutta toisaalta teki mieli kiljua riemusta.

Hyvästi ruoka!

Sain eilen aika pahan paniikin. On hetkiä jolloin tuntuu että hengittäminen on vaatii aivan liian suuren ponnistuksen. Sain yöllä nukuttua peräti vähän yli 5 tuntia ja se onkin pisin aika jonka olen nukkunut viimeisen viikon aikana. Alan olla aika puhki. Tuntuu kuin olisin jonkinlainen zombi omassa pienessä maailmassani. Luoja minä vihaankin tätä pientä ahdistavaa maailmaa josta ei vain pääse karkuun. Täällä olen, tänne jään, luoja kunpa joku auttaisi. Onneksi on edes lääkkeet... eiväthän ne minua kokonaan paranna, mutta helpottavat sentää vähän oloa.

Painoni on noussut pikkuisen. sain tänään salaa mitattua sen kun muut vielä nukkuivat. Kaikki vaa'at on siirretty piiloon, mutta satuin monen tunnin etsinnän jälkeen löytämään yhden jonka muistin ehkä vuosi sitten nähneeni varastossa ja siellähän se onneksi oli vieläkin. Pelkään että tästä alkoi nyt varsin tiukka dietti. Panikoin kovasti kun tajusin painon nousseen kokonaisen kilon. Aamu meni siinä että söin suunnilleen kaiken mikä tuli vastaan, mutta nyt kun paniikki on laantunut tuntuu siltä että en tule voimaan syödä enää mitään. En tosiaan tiedä vielä miten saan esitettyä että syön vaikken söisi. Tai ehkä vain ilmoitan etten ole nälkäinen ja en aio tulla syömään. Olenhan jo reippaasti täysi-ikäinen kai saan itse päättää syömisestäni? Tahtoisin niin päästä kotiin, mutten saa lähteä. Olen miettinyt että tilaisin taksin tien haaraan ja pakkaisin tavarani valmiiksi ja hiippailisin ulos huomaamatta vaikka yöllä. Onneksi olen sentään saanut pitää puhelimeni ja lompakkoni. Toisaalta tiedän tarvitsevani lääkkeeni ja en tiedä oikein miten saisin ne mukaani kun en saa tietää missä ne ovat. Äh ja enhän minä nyt oikeasti saa karata täältä. Jos sen tekisin niin en minä varmasti kotona saisi olla vaan joutuisin polikliniikalle samantien kun löytäisivät minut. Enkä oikein tiedä mihin voisin mennä mistä minua ei heti löydettäisi. Ajattelin kyllä että hyppäisin laivaan ja menisin ruotsiin. Menisin johonkin hotelliin pariksi viikoksi ja saisin rauhassa olla syömättä. Valitsisin hotellin jossa on kuntosali ja saisin kuntoiltua. Olen aina tykännyt Tukholmasta ja puhun niin sujuvaa ruotsia että varmasti pärjäisin oikein hyvin. Olisi ihana saada se pari viikkoa lomaa kaikista terapioista ja lääkärikäynneistä. Voisin ostaa ruotsista vaa'an ja punnita itseni vaikka 10 kertaa päivässä jos siltä tuntuisi, tai useammin. Tahtoisin niin lähteä. Päästä turvaan ruualta. Lopettaa syömisen kokonaan. Mieluiten en enää koskaan edes näkisi ruokaa. Toisaalta Luulen etten tule enää syömään mitään jos paikalla ei ole lapsia. Huonoa esimerkkiä en tahdo antaa, mutta aikuiset saakoot ymmärtää, tai jos eivät ymmärrä en voi sille mitään, mutten aio enää kiduttaa itseäni ilman hyvää syytä ja mitään muuta tarpeeksi hyvää syytä en näe kuin sen etten tahdo kenenkään lapsen saavan tätä ilkeää ja julmaa sairautta vain siksi että ottaa minusta mallia.

Hyvästi ruoka, toivottavasti tapaamme niin harvoin kuin mahdollista. En jää kaipaamaan!

Pitkästä aikaa!

Tosiaan katosin ja nyt voisi olla selittelyjen aika. En tosiaan enää nykyisin saa tehdä oikein mitään yksin. Erään lääkärikäynnin jälkeen lääkäri ilmoitti että kotiin en lähde jos joku ei käy hakemassa minua ja pidä huolta etten ole yksin. Sain vahvemmat rauhoittavat ja unilääkkeen. Nyt onkin mennyt useampi päivä selaisessa lääketokkurassa että en oikeastaan ole selvillä ajan kulusta lainkaan. Hyvä jos saan vessaan mennä yksin ja liian kauan en vessassakaan saa viipyä. Lääkkeitäni en saa ottaa itse ja lääkärissä pitää käydä käytännössä päivittäin. Nyt pohditaan sitä että joudunko kaikesta huolimatta osastolle. Tai no joo syömishiriöpolille olen menossa ensi viikolla ja en ole vieläkään saanut oikein lupausta siitä että saisin tulla sieltä pois. Toistaiseksi olen kuitenkin saanut olla poikaystävän vanhempien luona, koska niin minua niin paljon ahdistaa ajatus tustemattomaan paikkaan lähtemisestä ja koska täällä nyt on joku voinut olla minua vahtimassa käytännössä vuorokaudn ympäri.

Enpä olisi uskonut että tähän jouduttaisiin menemään. Kunpa kaikki menisi hyvin. Kun vain parantuisin.

Uutta intoa

Olin tänään perhetuttavan 70 synttäreillä. Onnistuin selviämään kohtalaisen vähillä syömisillä päivästä siitä huolimatta. Söin vain salaattia, vähän lihaa ja kalaa. Jälkiruokaa jouduin kuitenkin ottamaan koska en lapsille huonoa esimerkkiä näytä. Joten jouduin tunkemaan sisääni yhden keksin ja palan kakkua. On vähän syyllinen olo, mutta toisaalta olen tosi iloinen etten oksentanut sen jälkeen enkä myöskään ruvennut ahmimaan kotiin tultua.

Huomenna on psykologi ja sen jälkeen menenkin lukemaan ja sitten illalla saan luvan raahata itseni salille. Aion saada itselleni kunnollisen päivärutiinin käyntiin taas. Lääkärillä käynnit sekoittavat sitä pahasti, mutta saan luvan sovittaa ne paremmin lukemiseeni. Nyt on käynyt vähän niin että olen lukenut hyvin niinä päivinä kun ei ole lääkäriä, mutta olen anatanut itselleni vähän luvan laiskotella sellaisina päivinä kun pitää käydä vastaanotolla. Saa nähdä kuinka kauan jaksan puhkua tätä uutta intoa laitta elämäni järjestykseen. Mielialani heittää joskus ylhäältä alas ja taas alhaalta ylös niin nopsaan että en meinaa itsekään pysyä perillä itsestäni. Nyt kuitenkin san suunnata nukkumaan että jaksan aamulla herätä virkeänä ja pirteänä ennen kuutta uuteen aamuun jonka saan luvan aloittaa heti ahkeroiden. Taidan uhota liikaa? Voinhan minä aina kuitenkin yrittää.