Viisas Nipsu

Det är underligt med vägar och floder,
funderade Sniff, man ser dem gå förbi och får en
hemsk lust att vara nån annanstans.
Att följa med och se var de slutar...

Tove Jansson, Kometen Kommer

Olen aika hajalla. En ole saanut pariin viikkoon nukuttua juuri lainkaan. Tänään sain käskyn nostaa rauhoittavien annosta, mutta ahdistus on silti ollut välillä valtava. Sain kuitenkin kaikesta huolimatta luvan että saan huomenna mennä vähäksi aikaa kotiin ja sitten vielä yksin ostoksille. Tai ehkä lupa heltisi juuri siksi että olen niin ahdistunut. Pääsen hetkeksi edes eroon jatkuvasta tunteesta että joku katsoo jatkuvasti mitä teen. Saan olla yksin. Henkisesti olen yksin oikeastaan aina ja sitä vihaan. Mutta juuri nyt tarvitsen sitä että saan olla myös fyysisesti yksin. En tahdo ketään ympärilleni. Tahdon itkeä niin valtoimenaan kuin sattuu huvittamaan ilman että tarvitsee välittää vähääkään kenenkään muun tunteista. Tahdon edes pari minuuttia ilman syyllisyyttä. Sitä en kyllä tule saamaan, mutta aina voi toivoa. Tulen tuntemaan itseni syylliseksi, kun mietin sitä kuinka huolissaan nämä ihmiset ovat ihan vain siksi että väkisin haluan olla yksin. Pelkään kyllä itsekin olla yksin, mutta pelkään etten myöskään kestä tätä jatkuvaa valvottavana olemista jos en saa välillä edes pientä hetkeä vapaata.

Toivotaan että menee hyvin.

Hyvää äitienpäivää!

Olen poikaystävän vanhempien luona. Oli kiva mennä herättämään ja onnittelemaan hänen äitiänsä, hän kuitenkin tuntuu melkein äidiltä minulle. Pitäisi soittaa omalle äidille, mutten millään haluaisi. Äitini syö niin vahvoja lääkkeitä ettei hän edes aina tunnu ihan tajuavan kuka olen. Soitellaan kyllä usein ja pitkiä puheluita. Mutta kun oma mielialani on vähän mitä on niin pelottaa että masennun kun kuule miten huonossa kunnossa äiti on. Äiti on minulle rakas ja aivan käsittämättömän tärkeä ja olen aina aivan maassa kun kuulen että hän on kipeä, tai normaalia masentuneempi. Olen koko pienen ikäni kantanut harteillani äitini ongelmia ja nyt tuntuu siltä että en välillä jaksaisi. Minusta ei koskaan ole pienenä pidetty huolta, vaan minä olen aina ollut se joka pitää huolta. Nyt kamelin selkä on katkennut enkä jaksa enää huolehtia oikein edes itsestäni. Ihana että edes poikaystävän perhe jaksaa kannatella minua, koska oma perheeni on niin rikki ettei siihen koskaan kykenisi.

Yö oli tänään aika vaikea. Näin aika pahaa painajaista. Oli ensimmäinen yö kun nukuin poikaystävän vanhempien luona ilman että hän oli paikalla. Heräsin keskellä yötä syömään mustikkapiirakkaa ja ensimmäinen asia jonka aamulla tein oli että mussutin palan VAALEAA leipää. Yäk yäk yäk! Mustikkapiiras sentään oli täysjyvää ja mustikoissa nyt ei kaloreita ole niin kamalasti, mutta leipää ja vielä vaaleaa. Tuntuu kuin mahani räjähtäisi sen yhden tyhmän leivän takia. En voinut vastustaa kiusausta kun leipä oli juuri tullut uunista ja ihana tuoksu täytti huoneen. Jotenkin vain vastasin kun kysyttiin otanko palan että tietenkin. Luoja se oli hyvää. Onko mitään joka voittaa tuoretta leipää? Mutta voi tätä syyllisyyttä. Huomenna on lääkäri. Pohditaan jos joudun ottamaan vielä vähän vahvemmat unilääkkeet. Nukkua minä haluan, mieluiten ilman unia. Toisaalta pelkään kuoliaaksi nukahtamista. En vain uskalla laskeutua niin avuttomaan tilaan. Menettää hallintaa ja olla ihan vain muiden armoilla, sitä on uni.

Kiitos teille!

Sain eilen syötyä vähän päätöksestäni huolimatta. Kiitos kuuluu Kafille. Minä tahdon parantua! En tahdo syvemmälle tähän saastaan. Jotenkin se vain aina unohtuu. Tai eihän se minnekään unohdu vaan välillä en vain jaksa taistella. Annan vain mennä ja syömishäiriö ottaa vallan minusta. Ette kuulkaa usko kuinka paljon jokainen saamani kommentti minulle merkitsee. Kafikin on jo kahdesti onnistunut muistuttamaan minulle että haluan parantua. Pari saamaani kommenttia olen lukenut kyyneleet silmissä. Olen niin onnellinen jokaisesta lukijasta jonka olen saanut. Teidän takia minusta tuntuu etten joudu tarpomaan tämän läpi yksin. Teidän takianne minä jaksan potkia itseäni persuksille ja yrittää vielä aina jokusen päivän lisää. Teidän takianne minun maailmani jaksaa vielä pyöriä eikä ole pysähtynyt! Kiitos kaikille. Valtava kiitos jokaiselle joka on lähettänyt sähköpostia. Kiitos myös jokaiselle joka on jaksanut uhrata aikaansa lukeakseen yhdenkin vuodatukseni. Olette kaikki minulle rakkaita ja tärkeitä, vaikka en edes tunne teitä!

Sain tulla kotiin!

Oi tätä onnea. Poikaystäväni päätti että voidaan kokeilla yksi yö kotona kahdestaan. Olen niin niin onnellinen. Ihana olla kotona, ihana olla pieni hetki ilman että on monta ihmistä valvomassa tekemisiä. Sain nukuttua tosi hyvin. Enkä edes ollut ottanut unilääkkeitä tai rauhoittavia ennen nukahtamista! Tuntuu niin normaalilta ja hyvältä olla kotona kahdestaan. Tuntuu niin hyvältä olla iloinen jostain.

Tänään oli psykologi ja huomenna on ravitsemusterapeutti. Viikonloppu onkin ilman minkäänlaista hoidossa käyntiä ja se tuntuu niin luksukselta. Kaksi päivää "lomaa" peräkkäin. Maanantaina on taas lääkäri, mutta perjantaina terapeutilta päästyäni en aio sitä edes muistaa. Olo on kuin voittajalla kun ajattelen sitä miten tällä viikolla ei ole jäljellä kuin terapeutilla käynti sitten aion suunnata kauppaan ja ostaa itselleni jotain kivaa.

Eniten tässä jatkuvassa valvottavana olemisessa minua on varmaan ahdistanut se etten ole päässyt ostoksille. Se on yksi niitä asioita joista jaksan nykyään vielä kiinnostua ruuan lisäksi. No tänään pääsin psykologin jälkeen. Ostin sen seikkailu-muumimukin. Pitäisi ostaa myös se uusi muumimamma ruusutarhassa-muki, mutten raaskinut ostaa sitä nyt. Ovat ne kuitenkin sen verran kalliita. Sitten ostin myös piikkimaton, olen ihan rakastunut siihen kun olen useampana päivänä joutunut sellaisella makaamaan oli pakko saada sellainen kotiinkin. Sitten löysin housut, topin ja sukkia. Olin aika tehokas kun ottaa huomioon että en saanut olla kaupoilla kuin varsin lyhyen ajan. Olen hieman ajatellut että huomenna suuntaisin Stockalle ja ostaisin vihdoin yhden Tommy Hilfiger mekon jota olen jo pari kertaa mietiskellyt ostavani. En vieläkään oikein sisäistä tätä että en joudu maksamaan itse esimerkiksi ruokaani tai lääkkeitäni. Tuntuu ihan hurjalta kun on niin paljon enemmän rahaa käytettävissä kuin ennen ja että suunnilleen joka kerta kun käyn ostamassa jotain saan siitä vain paljon paljon kehuja. Olen yleensäkin ihan villinä siitä että minua kehotetaan käymään kaupassa, kehotetaan ostamaan juuri sitä mitä tekee mieli. Tuntuu hupsulta että lääkäri "määrää" minut käynnin jälkeen ostamaan jotain kivaa tai että poikaystävä ehdottelee että pitäisiköhän minun päästä ostoksille, tai että poikaystävän äiti lähtee minun kanssa kauppaan tarkoituksena suunnilleen tehdä niin paljon heräteostoksia kuin mahdollista. Olen kuin hemmoteltu kakara joka saa kaiken haluamansa, paitsi että minulle se kaikki tunnutaan tunkevan väkisin jos en tajua itse jotain pyytää.

Tuntuu järjettömältä opetella olemaan itsekkäämpi. Mieletöntä etten saa oikeastaan pyytää mitään anteeksi. Se on muuten tosi vaikeata, huomaan pyytäväni anteeksi suunnilleen kaikkea. Tänäänkin minua on pitänyt kieltää jo 6 kertaa pyytämästä anteeksi, vaikka olen yrittänyt olla pyytelemättä. Käsittämätöntä on myös se että joka käänteessä kysellään että tunnenko itseni vihaiseksi ja kehotetaan suuttumaan. Käsketään olemaan kiukkuinen. Käsketään olemaan vähän ilkeä ja ajattelemaan vain ja ainoastaan itseäni. Ihan kuin minusta yritettäisiin tehdä kuningatarta, vaikka viihtyisin paljon paremmin piikana. Kuningatar kylläkin varmasti saa päättää omista asioistaan ja minä en saa päättää enää mistään. Olen loukussa ja tuntuu kuin olisin vankina. Omituinen vankila, kun vanki hemmotellaan piloille! Silti tahdon karkuun, joku minussa on vikana kun en osaa nauttia tästäkään. Tuntuu etten kykene nauttimaan oikeastaan mistään. En jaksa ilostua siitä että saan tehä ihania asioita. Ainoa joka sai minut piristymään vähän oli se että pääsin hetkeksi kotiin itkemään omalle sohvalle. Enpä olisi joskus pienempänä osannut arvata että elämästä tulee tällaista. Naurettavaa, minulla on kaikki hyvin, aivan liian hyvin ja silti valitan.

Huh, olen tosi tokkurassa lääkkeistä. Onhan näiden kanssa helpompi olla ja ahdistus ei ole niin paha, mutta tuntuu kuin kulkisin hyytelössä. Olen luvannut että yritän pitää yllä yhteyttä tähän oikeaan maailmaan, mutta hitto että oman pään sisällä olisi helpompi olla. Jäädä jumittamaan johonkin niin syvälle ajatuksissa ettei ahdistuskaan yltäisi sinne. Jep nyt on taas pakko pyytää anteeksi vaikken saisikaan. Anteeksi että tuli pitkä ja tyhmä teksti tänään. No on tämäkin kun pitää valittaa siitä kun kaikki on hyvin ja (kerrankin!) rahaa. Kuka ihme valittaa siitä että on rahaa, kun on aina aikaisemmin saanut valittaa siitä miten sitä ei ole. Hitto minä olen opiskelija ja tottunut aikaisemmin laskemaan jota sentin ja miettinyt suunnilleen että raaskisikohan sitä ostaa mandariinin kun tekisi niin mieli. Hemmetti minun pää hajoaa, tuntuu järjettömältä, niin järjettömältä. Antakaa minulle normaali elämä!

Niin juu, olin tänään punnittavana ja sain nähdä painoni. Paino on lähtenyt taas putoamaan. Oli kummallinen olo. Osaltaan suretti aivan mielettömästi, mutta toisaalta teki mieli kiljua riemusta.

Hyvästi ruoka!

Sain eilen aika pahan paniikin. On hetkiä jolloin tuntuu että hengittäminen on vaatii aivan liian suuren ponnistuksen. Sain yöllä nukuttua peräti vähän yli 5 tuntia ja se onkin pisin aika jonka olen nukkunut viimeisen viikon aikana. Alan olla aika puhki. Tuntuu kuin olisin jonkinlainen zombi omassa pienessä maailmassani. Luoja minä vihaankin tätä pientä ahdistavaa maailmaa josta ei vain pääse karkuun. Täällä olen, tänne jään, luoja kunpa joku auttaisi. Onneksi on edes lääkkeet... eiväthän ne minua kokonaan paranna, mutta helpottavat sentää vähän oloa.

Painoni on noussut pikkuisen. sain tänään salaa mitattua sen kun muut vielä nukkuivat. Kaikki vaa'at on siirretty piiloon, mutta satuin monen tunnin etsinnän jälkeen löytämään yhden jonka muistin ehkä vuosi sitten nähneeni varastossa ja siellähän se onneksi oli vieläkin. Pelkään että tästä alkoi nyt varsin tiukka dietti. Panikoin kovasti kun tajusin painon nousseen kokonaisen kilon. Aamu meni siinä että söin suunnilleen kaiken mikä tuli vastaan, mutta nyt kun paniikki on laantunut tuntuu siltä että en tule voimaan syödä enää mitään. En tosiaan tiedä vielä miten saan esitettyä että syön vaikken söisi. Tai ehkä vain ilmoitan etten ole nälkäinen ja en aio tulla syömään. Olenhan jo reippaasti täysi-ikäinen kai saan itse päättää syömisestäni? Tahtoisin niin päästä kotiin, mutten saa lähteä. Olen miettinyt että tilaisin taksin tien haaraan ja pakkaisin tavarani valmiiksi ja hiippailisin ulos huomaamatta vaikka yöllä. Onneksi olen sentään saanut pitää puhelimeni ja lompakkoni. Toisaalta tiedän tarvitsevani lääkkeeni ja en tiedä oikein miten saisin ne mukaani kun en saa tietää missä ne ovat. Äh ja enhän minä nyt oikeasti saa karata täältä. Jos sen tekisin niin en minä varmasti kotona saisi olla vaan joutuisin polikliniikalle samantien kun löytäisivät minut. Enkä oikein tiedä mihin voisin mennä mistä minua ei heti löydettäisi. Ajattelin kyllä että hyppäisin laivaan ja menisin ruotsiin. Menisin johonkin hotelliin pariksi viikoksi ja saisin rauhassa olla syömättä. Valitsisin hotellin jossa on kuntosali ja saisin kuntoiltua. Olen aina tykännyt Tukholmasta ja puhun niin sujuvaa ruotsia että varmasti pärjäisin oikein hyvin. Olisi ihana saada se pari viikkoa lomaa kaikista terapioista ja lääkärikäynneistä. Voisin ostaa ruotsista vaa'an ja punnita itseni vaikka 10 kertaa päivässä jos siltä tuntuisi, tai useammin. Tahtoisin niin lähteä. Päästä turvaan ruualta. Lopettaa syömisen kokonaan. Mieluiten en enää koskaan edes näkisi ruokaa. Toisaalta Luulen etten tule enää syömään mitään jos paikalla ei ole lapsia. Huonoa esimerkkiä en tahdo antaa, mutta aikuiset saakoot ymmärtää, tai jos eivät ymmärrä en voi sille mitään, mutten aio enää kiduttaa itseäni ilman hyvää syytä ja mitään muuta tarpeeksi hyvää syytä en näe kuin sen etten tahdo kenenkään lapsen saavan tätä ilkeää ja julmaa sairautta vain siksi että ottaa minusta mallia.

Hyvästi ruoka, toivottavasti tapaamme niin harvoin kuin mahdollista. En jää kaipaamaan!

Pitkästä aikaa!

Tosiaan katosin ja nyt voisi olla selittelyjen aika. En tosiaan enää nykyisin saa tehdä oikein mitään yksin. Erään lääkärikäynnin jälkeen lääkäri ilmoitti että kotiin en lähde jos joku ei käy hakemassa minua ja pidä huolta etten ole yksin. Sain vahvemmat rauhoittavat ja unilääkkeen. Nyt onkin mennyt useampi päivä selaisessa lääketokkurassa että en oikeastaan ole selvillä ajan kulusta lainkaan. Hyvä jos saan vessaan mennä yksin ja liian kauan en vessassakaan saa viipyä. Lääkkeitäni en saa ottaa itse ja lääkärissä pitää käydä käytännössä päivittäin. Nyt pohditaan sitä että joudunko kaikesta huolimatta osastolle. Tai no joo syömishiriöpolille olen menossa ensi viikolla ja en ole vieläkään saanut oikein lupausta siitä että saisin tulla sieltä pois. Toistaiseksi olen kuitenkin saanut olla poikaystävän vanhempien luona, koska niin minua niin paljon ahdistaa ajatus tustemattomaan paikkaan lähtemisestä ja koska täällä nyt on joku voinut olla minua vahtimassa käytännössä vuorokaudn ympäri.

Enpä olisi uskonut että tähän jouduttaisiin menemään. Kunpa kaikki menisi hyvin. Kun vain parantuisin.

Uutta intoa

Olin tänään perhetuttavan 70 synttäreillä. Onnistuin selviämään kohtalaisen vähillä syömisillä päivästä siitä huolimatta. Söin vain salaattia, vähän lihaa ja kalaa. Jälkiruokaa jouduin kuitenkin ottamaan koska en lapsille huonoa esimerkkiä näytä. Joten jouduin tunkemaan sisääni yhden keksin ja palan kakkua. On vähän syyllinen olo, mutta toisaalta olen tosi iloinen etten oksentanut sen jälkeen enkä myöskään ruvennut ahmimaan kotiin tultua.

Huomenna on psykologi ja sen jälkeen menenkin lukemaan ja sitten illalla saan luvan raahata itseni salille. Aion saada itselleni kunnollisen päivärutiinin käyntiin taas. Lääkärillä käynnit sekoittavat sitä pahasti, mutta saan luvan sovittaa ne paremmin lukemiseeni. Nyt on käynyt vähän niin että olen lukenut hyvin niinä päivinä kun ei ole lääkäriä, mutta olen anatanut itselleni vähän luvan laiskotella sellaisina päivinä kun pitää käydä vastaanotolla. Saa nähdä kuinka kauan jaksan puhkua tätä uutta intoa laitta elämäni järjestykseen. Mielialani heittää joskus ylhäältä alas ja taas alhaalta ylös niin nopsaan että en meinaa itsekään pysyä perillä itsestäni. Nyt kuitenkin san suunnata nukkumaan että jaksan aamulla herätä virkeänä ja pirteänä ennen kuutta uuteen aamuun jonka saan luvan aloittaa heti ahkeroiden. Taidan uhota liikaa? Voinhan minä aina kuitenkin yrittää.

Haaste

Paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perässä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

1. Rakennan majoja. Olen näinkin vanha ja silti rakennan majan kotiini kirjoituspöydän alle varsin usein. Siellä on lämmintä ja ihanaa.

2. Ehdottomasti suurin herkkuni on kanapyörykät ja suklaavanukas yhdessä. En kylläkään nykyisin laske kumpaakaan luvalliseksi syötäväksi, mutta suurella kaipauksella kyseistä herkkua muistelen.

3. Tarkastan joka kerta ennen ovesta ulos menoa että avaimet on mukana, kerran juuri ennen kuin laitan oven kiinni ja vielä kerran sen jälkeen kun olen laittanut oven kiinni.

4. Kaikki mikä liittyy syömiseen. Eli syön vain pienillä lusikoilla, vain pikku haarukoilla, tiettyjä ruokia vain tietyiltä lautasilta, tietyssä järjestyksessä, tiettyyn aikaan, kylässä tietyllä tavalla, korkeintaan yksi pala kerrallaan haarukassa, oksentelu, spittaus, omistan valtavasti siis oikeasti valtavasti ruokakirjoja ja ostan niitä jatkuvasti lisää, vaikken tosiaan tarvitse, saatan tehdä ruokaa vaikken aio syödä sitä, syötän muille, heitän pois, heitän pois sitten kun se pilaantuu tai pakastan. Juon kotona vain pillillä, saan syödä vain tietyissä paikoissa, syöminen pitää olla ennalta suunniteltua, en syö karkkia, kotona en saa syödä mitään makeaa. Onhan niitä muutakin, mutta yleensäkin jos on kyse ruuasta niin olen ihan pihalla kaikesta normaalista käytöksestä.

5. Olen aika pahasti allerginen kissoille, mutta silti kun käyn äidin luona tungen naamani kissan turkkiin ja silittelen monta monta tuntia. Rakastan kissoja ja en vain voi hillitä itseäni... sitten ollaankin allergialääkkeistä huolimatta silmät turvoksissa ja henki ei kulje, mutta on se sen arvoista. Ainoa mikä ei ole on ihottuma, sitä en siedä ollenkaan, mutta en kuitenkaan voi hillitä itseäni.

Olipas vaikea keksiä. Tuntuu että kaikki omituisuuteni liittyvät ruokaan ja en nyt jaksanut tehdä viittä kohtaa joissa käytännössä luettelisin vain anoreksialle typillisiä juttuja, koska vaikka ne syömis jutut ovat terveiden mielestä kummia niin varmaan melkein puolelle sairaista ne olisivat ihan normaaleja juttuja. Huijaan ja en haasta ketään, koska mieleni on sen verran maassa etten uskalla laittaa kenellekkään viestiä, tuntuu taas siltä kuin suututtaisin ihmiset jo olemassaolollani, joten hui kamala haastamalla varmaan yllyttäisin jonkun raivoon. Tiedän olen tyhmä, mutta mieleni on mikä on. Vaikka tiedän tämän tyhmäksi en voi sille mitään.

Pakko apua

Eilen oli lääkäri... sain lähetteen polille, vaikken tosiaan halunnut. Kuulema saan kuitenkin jatkaa saman terapeutin kanssa puhumista jos aivan välttämättä tahdon ja minähän tahdon. Tuntuu että jos terapautti nyt vaihtuisi niin hajoaisin ihan palasiksi. Jatkan kuulema sitten kun tulen takaisin samalla lääkärillä käymistä, mutta minua pelottaa ja ahdistaa se että tulee uusia lääkäreitä. Kammottaa sekin että jos joku seuraa syömisiäni ja valvoo oksentamisiani... Pelkään että lihon ihan kamalasti. Asun kuitenkin niin lähellä klinikkaa että lääkäri väläytti mahdollisuutta siitä että voitaisiin ainakin harkita että saan yöksi tulla aina kotiin. Poikaystävä taas oli sitä mieltä että jos minun pitää mennä sisälle niin sitten pitää. Eihän sitä koskaan tiedä jos se auttaisi. Ongelma on tietenkin siinä että jatkossa hoito tulee maksamaan paljon enemmän koska se muuttuu niin paljon intensiivisemmäksi. Tuo nykyinen kolme kertaa viikossa tuntui jo minusta ihan tarpeeksi intensiiviseltä, mutta ilmeisesti se ei sitten riitä.

Tänään olen tosiaan oksentanut kahdesti, spitannut pussillisen leipää ja ollut urheilemassa pari tuntia. Niin ja kävin lisäksi 5 km lenkilläkin. Olen niin pettynyt itseeni. Tulen vain sairaammaksi ja sairaammaksi. Tahdon parantua ja alan olla jo epätoivoinen. Minua pelottaa, tahtoisin heittäytyä maahan huutamaan apua. Päätä särkee ja kurkkua aristaa oksentamisen jäljiltä. Suussa maistuu vatsahapoilta ja maha on ohuttakin ohuempi. Osaan tyhjentää itseni jo liiankin hyvin. Hemmetti minä vihaan tätä. Onneksi oksentaminen on vähentynyt ja olen siirtynyt sinne anoreksian alueelle. Oksentamisen jälkeen on niin syyllinen olo. Kun jättää jotain syömättä olo on vain voitokas.

Tuntuu kuin kärsisin pahasta riippuvuudesta. Kävisin alkoholistista, tupakoijasta tai vaikka narkkarista. Jos en saa pidettyä vatsaani tyhjänä saan valtavasti "oireita". Mielialamuutoksia, lämpötilanvaihteluita, ahdistusta, pahoinvointia, pakkoliikuntaa, itsetuhoisia ajatuksia, lista on loputon. Pelkään että vielä joku päivä teen jotain tyhmää, leikkaan mahani irti tai jotain vastaavaa... kuulostaa sopivalta käytökseltä jollekin joka on huumeissa. Hemmetti, ehkä se on ihan hyvä jos joutuisinkin hoitoon myös öiksi. Eihän olisi sopivaa tuhota mahdollisuutta korjata elämäänsä yhden konvehdin tähden?

Pelkään parantua

Olen ollut koko päivän paniikissa. Onneksi huomenna on psykologi, toivottavasti rauhoittuisin edes vähän. Haluaisin päästä terapautileni, mutta tietenkin nyt sattuu olemaan tulossa juuri sellainen viikko ettei ole terapeuttia, vaan vain lääkäri ja psykologi. Laitoin hänelle kuitenkin sähköpostia. Toivottavasti saisin vastaukseksi jotain joka vähän rauhoittaisi. Tänään olenkin syönyt normaaliin tapaani ja olo ei ole ihan yhtä turpea enää kuin eilen. Alkaa tuntua vähän turvallisemmalta.

Mietin taas tänään sitä miten tosiaan olen liusunut kauemmas tavoitteestani. Juu olen ehkä ollut lähempänä kaikkia painotavoitteitani ja niin edespäin. Varsinainen tavoitteeni on kuitenkin parantua. Tuntuu että unohdan sen nykyisin liian usein. Mitä enemmän laihdun sitä vähemmän minulla on motivaatiota parantua. Tuntuisi ihanalta vain heittäytyä syömishäiriöön ja päättää ettei tarvitse parantua. Minä pelkään että käy niin. Pelkään kovasti. Pelkään että laihtuminen on liian ihanaa ja lihominen liian ahdistavaa. Tahdon parantua. Yritän hokea sitä itselleni saada itseni toimimaan sen mukaan. Miksi tämä on niin vaikeata? Päässäni taitaa tapella kaksi minua. Toinen on se viisas joka tietää että parantua täytyy ja mieluiten pian. Toinen on se tyhmä, mutta ainakin toistaiseksi vahvempi joka huutaa laihtumisen ihanuutta. Pudota kilo, pudota toinen! Ei se koskaan riitä sille kuitenkaan. Antaisipa joku minulle voimia tukehduttaa se huutava!

Jos olisi nappi jolla voisin parantaa itseni hetkessä uskaltaisinkohan painaa sitä? En mitään tahdo niin kuin parantua, mutta en kyllä usko että tässä maailmassa on mitään yhtä pelottavaa. Miten maailman paras asia voi olla myös pahin?

Todistusaineistoa rikoksesta

Kamala ahdistus käynnissä. Pääsiäinen meni. Olen ollut poikaystävän vanhemmilla ja omien vanhempieni ja mummon luona. Olo on kuin kävelevällä talipallolla. Tuntuu että olen leventunut joka suuntaan ainakin metrin. Päätinkin ottaa valokuvan todisteeksi itselleni että näen kuinka paljon voin lihottaa itseäni alle kahdessa viikossa kun mässään. Tässäpä siis kärsimystä silmille. Pidän varmaankin jokusen päivän taukoa painon mittaamisesta, koska en tule kestämään noussutta painoa ja olen täysin varma että sen mässäämisen jälkeen saattaa paino olla noussut lähemmäs 50 kiloa taas... yäk yäk yäk. Tiedän kyllä että kunhan turvotus ja mahan pömppö häviävät taas, ja se tapahtuu parissa päivässä, en enää näytä yhtä valtavalta. Vaikka tiedän sen niin silti kyllä karvaita kyyneliä vuodatan kun itseäni nyt katselen.

Nyt alkaakin kokonaan makealakko. En syö karkkeja, jäätelöä, leivoksia tai mitään. Olen päättänyt etten kestä tätä kun paino nousee. Juuri tällä hetkellä tuntuu turvallisemmalta olla laiha ja sairas kuin lihava ja terve.

Erityisesti kiinnitän huomiota kuvan kammottaviin reisiin... Toivoisin että se johtuisi vain siitä että olen turvonnut, mutta hah olen oikeasti tuollainen. Maha ehkä pienenee jo parissa päivässä, mutta reidet eivät. Yh! Toivottavasti tämä nyt toimii ja motivoi minut välttämään jatkossa mässytystä. Saan luvan aina ennen kuin lähden johonkin vaaralliseen paikkaan käydä katsomassa tätä kuvaa. Varmasti muistan sitten olla ahmimatta etten päädy taas tällaiseksi.

Voisi oikeastaan olla motivoivaa lisätä joskus myöhemmin kuva sitten kun olen hoikempi, se voisi tuntua kivalta. Näkisin että saan oikeasti jotain aikaiseksi.

Pääsiäispaniikki

Paino: 45.7 kg (BMI 16.8)

Tänään mennään miehen vanhemmille ja ollaan siellä yksi yö. Tulen ylensyömään ja itkemään ahdistustani koko yön. Yritän taatusti jossain välissä oksentaa ja häpeän sitä jo nyt. Voi kun selviäisin tästä pääsiäisestä kunnialla. Kunpa en jäisi kiinni oksentelusta, tai ieluiten kumpa voisin olla oksentamatta. On juhla ja minun pitää yrittää ottaa rennosti. Helpommin sanottu kuin tehty. Pakatessani laukkua huomasin että mukaan lähti epämukavan paljon pientä apuvälinettä oksentamiseen ja sen peittämiseen. Pitäisiköhän purkaa laukku ja yrittää tehdä oksentamisesta mahdotonta... toisaalta oksennan kuitenkin jos siltä tuntuu oli mukana terpeistoa tai ei. Kai siis on paras että voin tehdä sen niin huomaamatta, hiljaa ja nopeasti kuin mahdollista ja näyttää ja tuoksua vielä jälkikäteen hyvältä?

Ärh... tahdon nauttia pääsiäisestä, tahdon unohtaa tämän tyhmän sairauden edes täksi viikonlopuksi ja syödä suklaamunia niinkuin normaalit ihmiset. Ei niin ei... lasken kauhuissani päässäni jo kaloreita, kuinka paljon saan ruuasta jos ruokana on sitä, tätä tai tuota... Olen aina kauhuissani kun en itse tee ruokaa, joten en voi laskea kaloreitakaan niin tarkkaan enkä myöskään rajoittaa niiden saantia kuten haluaisin.

Lopetettiin tänään poikaystävän kanssa karkkilakko. Sanomattakin selvää että minä kuitenkin yritän sitä jatkaa, mutta joudun syömään hieman poikaystävän läsnäollessa, koska olen tyhmyyksissäni mennyt niin lupaamaan joskus kolme kuukautta sitten. Sain olla kolme kuukautta lakossa, mutta nyt joudun sitten pitämään karkkipäiviä ainakin kerran kahdessa viikossa. Onneksi pääsiäinen menee ensimmäisestä karkkipäivästä, joten kaksi seuraavaa viikkoa olen turvassa.

Huomaan taas kijroituksistani että olen menossa vain sairaampaan ja sairaampaan suuntaan. Kysyin poikaystävältäni kysymyksen jota olen miettinyt tässä vähän liikaakin. Entä jos en oikeasti haluakaan parantua. Entä jos pelkään lihomista niin paljon etten voi koskaan parantua. Pelkään etten enää kohta voi sanoa että haluan parantua, alan jo melkein pelätä sitä että parantuisin. Pelkään jokaista kiloa, jokaista grammaa joka voisi tulla lisää. Apua, en saisi. Tämä menee toivottomaksi. Tuntui hyvältä kun olin varma että haluan parantua, mutta sitä mukaa kun bulimia on vaihtunut anoreksiaan olen vain lipunut kauemmas ja kauemmas siitä halusta. Häpeän itseäni, mutta samalla pääni huutaa että olen hyvä ja ihana kun painoni putoaa.

Tällä irvikissalla on maja

Paino:46.0kg

Sää on kurja se vetää mieltäkin alas. Yritän pysyä mahdollisimman pirteänä, koska en tahdo masennuksellani pilata poikaystävän iltaa.

Rakensin aamulla majan... pitää varmaan ruveta tekemään sitä useammin. Haalin melkein kaikki peitot ja tyynyt talosta sinne ja virittelin lampunkin niin että voin lukea. Tyhjensin jopa hyllyn pöydäksi. Siellä pienessä luolassani on ihanan lämmintä ja turvallista. Ajattelin että tänään taidan laiskotella enkä lue ollenkaan pääsykokeisiin. Otan jonkun kivan kirjan ja keskityn siihen. Yritän vain pitää mielen hyvänä ja jos onnistun siinä päivän tavoite on hoidossa.

Sovittelin tässä uusia vaatteitani ja huomasin etten ole ehtinyt käyttää isoa osaa ostoksistani vielä kertaakaan. Tänään laitankin sitten uudet housut, uuden paidan ja uuden villatakin päälle. Minulla olisi kyllä yhden kokeilemattomat kengätkin, mutten halua laittaa niitä tällaiseen rapakeliin. Mutta kolme uutta asiaa kerralla koeajoon. Tätä se on kun olen lähinnä vain kotona tai salilla ja käytän vain koti tai urheiluvaatteita. Kivat vaatteet jäävät käyttämättä.

Siirryin sairaslomalle

Paino:46.2kg

Hip heijaa. Olen ollut tänään kohtalaisen siedettävällä tuulella. Kävin kelalla viemässä todistuksen sairaslomaa varten, joten olen jopa saanut jotain tehtyäkin. Nyt siis ensi kuusta lähtien en enää saa käydä opiskelemassa. Aikaisemmin sentään sain opiskella jos jaksoin, mutta opintoisteitä vain ei tarvinnut onnistua keräämään. Tämä tuntuu jotenkin liian paljolta, tulee sairaampi olo siitä että on sairaslomalla, tyhmää. Luin tänään jonkin aikaa, mutta urheilla en ole jaksanut. Hävettää tämä laiskuuteni. Saisin luvan illalla korjata asian ja jumpata, mutten kuitenkaan jaksa, tiedän sen jo nyt. Kohta rupean tekemään ruokaa. Yritän keksiä jotain kivaa mikä vaikuttaa siltä että siinä olisi paljon kaloreita vaikkei oikeasti olekaan. Poikaystäväni seuraa nykyisin syömistäni kuin haukka. Olen kuitenkin tosi onnellinen siitä että lääkäri on kieltänyt häntä enää kysymästä painoani. Toisaalta siinä meni taas yksi syy jonka takia edes yritin pitää painoa yllä. Ihanaa kuitenkin kun se painon vahtiminen on poissa sotkemasta välejä. Suhde rintamalla meneekin nyt tosi hyvin. Lääkkeeni kai vaikuttaa, koska jaksan oikeasti olla välillä sosiaalinen.

Olen menossa huomenna katsomaan Liisaa Ihmemaassa jo toista kertaa. Rakastuin irvikissaan, mutta se nyt oli odotettavissakin. Pelottaa jo vähän se että jälleen kerran joudun menemään kahville. Toisaalta nyt mukana on poikaystävä joka tietää että en halua olla elokuvassa ihan paniikissa jonkin tyhmän suklaakakun takia, joten luulen että hän pitää huolen siitä että muut eivät kiinnitä huomiota syömiseeni.

Pääsiäisen aion viettää saaristossa poikaystävän isovanhempien luona. Odotan ihan valtavasti sitä että pääsisin sinne jo. Tahdon niin päästä saunaan. Odotan myös kuollakseni sitä että saan istua takan edessä ja puuhata keittiössä ruokaa monelle ihmiselle. Kauhulla odotankin sitten ruoka-aikoja. Sitten keskiviikoksi tulen takaisin Helsinkiin, käyn punnittavana ja aion keskiviikko iltana jatkaa matkaa Joensuuhun vanhempieni luokse. Viimeksi ollaankin nähty jouluna, joten alkaa tässä jo olla äitiä ikävä.

Kävin taas kerran ostoksilla. Löysin ihanan neuleen ja sitten ihan siedettävät, mutta tosi halvat farkut. Yleensä ostan mieluummin vain vaatteita joista tykkään tosi paljon, mtta olen havainnut että käytän nyt yhtä farkkukokoa tosi lyhyen aikaa ennenkuin joudun siirtymään pienempään. En halunnut tuhlata kamalasti rahaa housuihin jotka kuitenkin kohta ovat liian isot. Siirryin nyt kokoon 24 ja luulen että 23 olisi ollut oikeastaan parempi, mutta sitä kokoa en enää löytänyt ja housut oli pakko saada nyt heti koska huomenna en enää niitä ehdi etsimään ja pääsiäisenä on pakko olla jotkut housut jotka eivät ihan roiku päällä. Torstaiksi jäi vielä kumisaappaat ostettavaksi, mutta muuten alankin olla valmis pakkaamaan kamppeeni pääsiäistä varten. Äh, kuinkahan monta pääsiäismunaa tuhoan tänä vuonna?

Viikonloppu katosi

Paino:46.3kg

Paino pysynyt samana. Tai no joo kyllä se välillä oli jo 45.9kg, mutta tässä on ollut juhlat viikonloppuna, joten olen ihan tyytyväinen kun en tätä enempää paina. Nyt saan olla puolitoista viikkoa ilman yhtään lääkärissä käyntiä. Oikeastaan aika pelottava olla näin kauan ilman. No ehkä minä osaisin pitää itseni kohtalaisessa kunnossa siihen seuraavaan lääkäriin asti. Jos jostain tapahtuu niin kyllähän minä voin soittaa psykologille, lääkärille tai ravitsemusterapeutille. Itseasiassa lupasinkin lähettää jossain vaiheessa sähköpostia ja kertoa kuinka pärjään. Joskus rupean aina ihmettelemään miten suomi onkaan upea maa. Saan aivan mahtavaa hoitoa ja ainoa joka ei työskentele niska limassa minun parantumiseni eteen on minä. Kyllähän minä yritän, mutta juu no, silti toivon painon vain laskevan, järjetöntä.

Eilinen menikin krapulassa. Syön masennuslääkkeitä ja juodessani unohdin että ne voivan vahvistaa alkoholin vaikutusta. Huh huh, olen saattanut lauantaina tehdä ihan mitä vain, en muista yhtään mitään. Ruokapäiväkirjaa olin jaksanut kyllä pitää, löysin sen aamulla taskustani, joten vaikka mitään muuta aavistusta tapahtumista ei ole niin ainakin tiedän mitä on tullut syötyä. Pelkään vähän milloin saan kuulla tehneeni jotain tosi tosi tyhmää.

Tänään olenkin syönyt liikaa. Olen sopinut terapeutin kanssa että syön joka päivä yhden banaanin. Tänään olin syönyt sen jo aamiaiseksi ja unohdin sen ja söin banaanin vielä päivälläkin. Olen ihan hepulissa ja olo on valtavan syyllinen. Pieni asia voi merkitä valtavasti. Tarkoitus oli olla tänään ahkera ja mennä kelalle viemään todistusta sairaslomaa varten, mutta tulin niin järjettömän pahalle mielelle sen tyhmän banaanin takia etten voinut lähteä. No onneksi sentään sain pakotettua itseni jumppaamaan, joten ehkä edes jokunen kalori olisi palanut.

Laiskaakin laiskempi

Paino: 46.3 kg

Eilinen meni tosi huonosti. Tuli pikästä aikaa todellinen päivä masennuksen huomassa. En saanut tehtyä yhtään mitään. En niin mitään. Tai no joo söin vähän ja oksensin kahdesti, mutta muuten olinkin peiton alla ja vain makasin paikallani jaksamatta liikkua. Ilman oksennuksiakin eilisen kalorit jäivät alle tuhanteen, joten vaikka söinkin normaalia enemmän en ole siitä tänään niin paniikissa. Tänään piti lähteä uimaan, mutta se taitaa jäädä. Mieli on vieläkin sen verran maassa että tuntuu mahdottomalta kuvitellakaan lähtevänsä ulos.

Aamulla ennen lähtöään poikaystävä kaunisteli käsiäni. Kuulema näyttää siltä kuin ne katkeaisivat hetkellä minä hyvänsä. Itse olen aika tyytyväinen käsiini (Ihme kyllä) Niissä ei juurikaan ole muuta jäljellä kuin lihasta. Voi ku voisin sanoa samaa jaloistani. Mutta ei minulla on iso inhottava lantio ja paksut reidet. (Yäk yäk yäk)

Tavoitteeni olisi tänään siivota, jos en saa ajettua itseäni uimaan. Huomenna on kuitenkin taas lääkärissä käynti joten silloin olisi vähän pakko olla sen verran hyvällä tuulella että jaksa ylös sängystä. Olen tosi kyllästynyt tähän laiskuuteeni. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja vain pakottautua tekemään kaikki se mitä suunnittelen.

Olen tässä pohtinut sitä mitä anoreksia on. Minun diagnoosini muuttui niin vähän aikaa sitten että en osaa vielä oikein pitää itseäni anorektikkona. Olen hyväksynyt sen että minulla on syömishäiriö, mutta anoreksia kuulostaa minusta pahalta. Ei kuulosta yhtään minulta. En ikinä hyväksynyt sitä että olisin bulimikko, vaikka nykyisin tiedän oikein hyvin että olin. Tarkoittaako se sitä että minulla kuitenkin on anoreksia ja hyväksyn sen vasta sitten kun pääsen siitä eroon? Syömishäiriö on minulle iso osa elämää. Isompi kuin muut osat yhteensä, koska se vaikuttaa kaikkeen muuhun. Josku haaveeni oli olla viikko oksentamatta. Nykyisin sellaisia viikkoja on, mutta nyt haaveilen siitä että voisin syödä ilman ahdistusta. Toisaalta on sama mikä diagnoosini on, koska tavoitteeni on edelleen sama: parantuminen. En kyllä toimi niin että vaikuttaisi että yritän parantua, paino putoaa ja annokset pienenevät. Yritän selittää itselleni etten tule näin onnelliseksi, mutta heti kun saan ruokaa sisääni tulen niin onnettomaksi, että unohdankin kaiken muun. Tämäon niin tyhmää, voiko tästä edes parantua?

Tavoite ja haave toteutettu

Paino: 46.7 kg

Tavoite saavutettu. Nyt on omalla vaalla mitattu lukema alle 47kg. Sinällään uusi tavoite on jo 45kg, mutta yritän olla ottamatta tyhmiä tavoitteita. Yritän tolkuttaa itselleni että tämä laihtuminen saisi nyt loppua jo, mutta silti huomaan syöväni päivässä keskimäärin 300kcal ja silti tuntuu että pitäisi oksentaa kun olen mukamas syönyt niin valtavasti.

Eilen oli psykologi. En tykännyt pahemmin. Oli pitkä ja inhottava tunti. Toisaalta kävin sitten kaverin kanssa katsomassa elokuvan Liisa Ihmemaassa. Se oli ihana. Olin hepulissa kun olin sopinut kaverini kanssa että nähdään ja psykologi oli lähettämässä minua sairaalaan. Ainoa mitä pystyin ajattelemaan oli että on pakko päästä elokuvaan tai petän kaverin luottamuksen. No sain puhuttua itseni vapaaksi jälleen kerran, koska minulla oli tänään lääkäri ja psykologi suostui jättämään asian hänen päätettäväkseen. Lääkäristä tilanne ei ole ollenkaan niin paha, joten ainakin seuraavat pari viikkoa saan vielä olla vapaana. Jos en tyri perjantain sairaanhoitajalla käyntiä jotenkin. Tavoitteeni olisi että saisin pidettyä perjantaihin painon samana ja olisin hoitajalle mennessä hyvällä tuulella. Sykkeeseen ja verenpaineeseen en pahemmin voi vaikuttaa, mutta toivotaan että ne olisivat niin korkeat ettei niiden takia tarvitse lähteä.

Kävin eilen taas ostoksilla. Päätin vihdoin ostaa Marimekon Iloisen takin. Ostin lasten, koska aikuisten takit olivat aivan valtavia. Olen himoinnut sitä pitkään. Luulin että ne ovat ihan valtavan kalliita, mutta ei se maksanutkaan kuin ehkä jonkun 50€. Kun olin pieni mummolla oli sellainen ja olen halunnut samanlaisen niin kauan kuin jaksan muistaa. Nyt minulla on se! Olen ihan innoissani. Olen saanut toteutettua yhden haaveeni. Eipä tuo kovin iso haave ollut, mutta tärkeä kuitenkin. Mmmm... ja täytyy sanoa että jalkani näyttävät ihanan ohkaisilta tuon mekon kanssa.

Kakku ja syyllisyys

Paino: 46.4kg (mutta en mitannut sitä omalla vaa'allani joten en laske välitavoitettani vielä saavutetuksi)

Onkin ollut aika kiireinen viikko. Eilen oli poikaystävän siskon synttärit. Söin pienen palan kakkua, mokkapalan ja pullan. (hyi minua) Muuta en sitten syönytkään koko päivänä. Periaatteesta yritän aina silloin syödä normaalisti kun joku lapsi on näkemässä. Siksi tulikin taas mässättyä. Yh! Ahdistaa etten päässyt aamulla omalle vaalle vaan kun oltiin kylässä jouduin käyttämään vierasta vaakaa. Nyt haluaisin tietää olenko päässyt alle välitavoitteeni vai en. No huomennahan se nähdään. Luulen kyllä että aamupaino olisi omanikin mukaan ollut alle 47 koska nytkin aamupalan ja kahden teen jälkeen painoa oli 47.2 joten melkein tekisi mieli julistaa tavoite saavutetuksi. Eihän sillä mitään merkitystä ole kun olen jo kuitenkin siirtänyt tavoitteeni 45 kiloon. Juuri tätä pelkäsinkin. En saa pidettyä tavoitteitani aisoissa. Siirrän niitä alemmas ja alemmas. Toivon että 45 riittäisi, mutten edes nyt usko siihen. BMI 16.5 kuulostaa edelleenkin tosi paljolta.

Hemmetti välillä huomaan miten luisun vain kauemmas parantumisesta. Ei tässä näin pitänyt käydä. Olen tosiaan aiemmin ollut bulimikko ja nyt diagnoosi on muuttunu anorektikoksi. Kun alitan 47 kiloa niin olen hoikimmillani. En ole koskaan painanut sitä vähempää, paitsi tietysti lapsena. Olen 165 cm pitkä joten BMI olisi tämän aamuisen painoni mukaan 17, kuulostaapa paljolta. Yritän lohduttaa itseäni sillä että minulla on kuitenkin lihaksia, joten ehken ole niin valtaisa kuin miltä kuulostan. En kyllä usko tuohon itsekään.


Jep olen syönyt tänäänkin kakkua kylässä ollessa ja mieleni on siksi tällainen. Tuntuu ettei päässä liiku mitään muuta kuin vain kakku ja syyllisyys. Tekisi mieli oksentaa vaikka tiedän ihan hyvin että se on turhaa kun syömisestä on näin kauan. Vihaan juhlia, tai oikeastaan vihaan itseäni aina juhlien jälkeen.

Taas ravintolaan, Apua!

Paino: 47.1 kg

Olen kohtuullisen tyytyväinen eiliseen. Söin kylläkin muffinssin kun nähtiin kaverin kanssa ja vaikka lähdinkin kotiin heti sen jälkeen en ehtinyt enää oksentamaan oikeastaan mitään. No koko päivä kuitenkin tuli käveltyä joten elän toivossa että olisin saanut edes vähän kaloreita kulutettua siinä, vaikka en ehtinytkään eilen salille. Eilisen kalorit kuitenkin varmaan ovat alle 700 joten sinällään varmasti kulutin kuitenkin enemmän kuin sain. Ja olihan painokin toki tippunut tälle aamulle.

Tänään lähdetään poikaystävän kanssa syömään. Olen taas ahdistunut ravintolassa käymisestä. Minusta vähän tuntuu että hän käyttää minua tarkoituksella ravintoloissa koska siellä en kehtaa yleensä syödä niin vähän kuin kotona enkä koskaan tiedä tarkkaan annosten kaloreita. Varmaan hän on myös miettinyt sitä etten pääse ruuan jälkeen oksentamaan. Minua hieman ahdistaa kun en oikeastaan ole ihan selvillä kuinka paljon mieheni tietää sekoiluistani. Tuskin kaikkea kun hän kerran vielä haluaa olla kanssani.

Eilinen oli aikalailla tehokas shoppailupäivä. Ostin kolme laukkua. En ymmärrä mihin niitä kaikkia oikeastaan tarvitsen, mutten voinut jättää niitä kauppaankaan. Sokoksella on 3+1 päivää ja foorumissa hintasirkus ja minä taas en voi hillitä itseäni alennusmyynneissä. Hulluilla päivillä olen jo aamulla riemuissani kahlaamassa kaikki osastot läpi. Niin kyllä minun mukaani tarttui myös vuokia, vaatteita ja uusin muumimuki. Minun pitäisi jotenkin saada hieman hillittyä tätä ostoksilla käymistäni, mutta toisaalta säästänhän minä ruuassa. Heh... Kun vielä ehkä kaksi vuotta sitten pävän ruokaostokseni maksoivat ehkä 30-50 euroa niin nykyisin selviän ostoksista korkeintaan parilla kympillä, vaikka ostan ruuat miehellekin. Rakastan ruuanlaittoa, mutta tylsä tehdä mitään ihanuuksia vain yhdelle ihmiselle, kun minä kuitenkin syön lähinnä salaattia.

Minulla on taas lääkäri tänään. Yleensä on aina ollut aamulla, mutta nyt onkin iltapäivällä. Olen ihan hämilläni kun en oikein tiedä että miten järjestän päiväni. Pitäisikö minun syödä jotain ennen kuin menen vai ei. En haluaisi, mutta en usko että se vaikuttaa kovin hyvältä jos mahani murisee kun tulen ja selitän samalla miten yritän syödä paljon. Niin minä yritänkin, se vain ei oikein onnistu.

Selvisin juhlista hengissä

Paino: 47.5kg

Läskiahdistus. Söin valtavasti viikonloppuna. Sellaista se juhlissa käyminen on. Paino nousi takaisin 48kg mutta onneksi se oli tänään jo laskenut. Mieli on kuitenkin yllättävän hyvä. Spex oli aivan ihana. Vuosijuhlassa oli kivaa. Sillis ei mennyt turhan hyvin, mutta toisaalta silloin olinkin jo niin ahdistunut syömisistäni etten oikeastaan edes ihmettele. Mikä parasta onnistuin säilyttämään mekkoni puhtaana juhlien läpi.

Eilen kävin psykologilla. Tällä kertaa puhuttiin siitä millainen suhde poikaystävääni on. Onnistuin taas kerran itkemään vaikka aihe olikin sinällään iloinen. Tajusin miten kurjaa se on että joudun huijaamaan poikaystävääni syömisistäni melkein päivittäin. Hävettää ihan kun pitää valehdella jostain niin tyhmästä jutusta kuin ruoka tai paino. Kävin sitten psykologin jälkeen vähän ostoksilla parantamassa mielialaani. Kirjakaupasta löytyi ihania ruokakirjoja... en ymmärrä miksi aina sorrun ostamaan valtavasti reseptejä, kun kuitenkin kehittelen melkein aina omat kevyet reseptini ihan itse. On vain niin ihana katsella ja kuolata kirjojen kuvia. No kai sitä voisi huonompiakin asioita ostaa.

Huomenna aion pitkästä aikaa nähdä yhden kaverini. Jännittää vähän. Yritän olla ihmisten kanssa mahdollisimman paljon tekemisisissä, mutta välillä tulee aina ihan liian pitkiä taukoja että näkee jonkun. Tätä kaveria olen nähnyt viimeksi ehkä kuukausi sitten ja alkaakin olla jo aika ikävä. Syömisen hankaluus hankaloittaa aika julmetun paljon kaikkea. En turhan mielelläni käy ravintolassa kenenkään muun kuin poikaystäväni kanssa, koska muut vain ihmettelisivät syömisiäni. No huomenna suunnitelmissa on mennä vain kahvilaan, joten ehkä onnistuisin keksimään jotain hyvää ja kevyttä joka ei kiinnitä huomiota liikaa. Teetä ilman sokeria ja jokin salaatti ilman kastikkeita tai jos makeaa pitää ottaa niin ehkä kevyt jäätelöä.

Avohoito jatkuu!

Paino oli aamulla 47.6 kg

JEE! En joutunut osastolle. Sain puhuttua niin että avohoito jatkuu ainakin toistaiseksi. Seuraava punnitus on kahden viikon päästä ja silloin pitäisi painon putoamisen olla ainakin hidastunut huomattavasti. Lääkärini sanoi että muuten osasto jää ainoaksi vaihtoehdoksi, mutta ehkä se vain pelottelisi, sainhan iteni vapaaksi nytkin. Minusta tuntuu ihan hupsulta kun enhän minä niin kamalan laiha edes ole, mutta ilmeisesti painoni vähyys ei olekaan se huolestuttava asia vaan se millä vauhdilla se lähtee.

Yritin tänään ostaa itselleni farkkuja. En löytänyt tarpeeksi pientä kokoa 24 oli pienin jonka onnistuin löytämään ja ne nyt olivat isot. Taidan jatkossakin käyttää siis hameita ja heittää haaveeni farkuista pois. Mistä ihmeen kaupasta kaikki hoikat ostavat vaatteensa? Luulisi että Helsingistä löytyisi jotain kivaa. Ei minulla ole oikein varaa ruveta teettämäänkään vaatteitani.

Minä malliksi?

Aamulla painoa oli tasan 48kg

Kävin tänään ostoksilla. Yhteen kauppaan mennessäni perääni juoksi mies ja kysyi suostuisinko malliksi. Rupesin tässä pohtimaan sitä miten väärin asiat ovat kun anorektikko/bulimikkona kelpaisin malliksi. Pari kertaa normaalipainoisenakin minua on kysytty malleilemaan, en ole koskaan suostunut. Kummasti kuitenkin tuollaiset kyselyt ovat lisääntyneet painon pudotessa. Omasta mielestäni en ole kovinkaan kuvauksellinen. Jos loman aikana minusta otetaan 100 kuvaa niin ehkä yhdestä pidän ja ehkä kahta muuta pidän siedettävänä. Toisaalta voisi olla ihan hauskaa päästä studioon kuvattavaksi niin että valaistus sun muu olisi kohdallaan. Oikeaa catwalk malliahan minusta ei koskaan tule koska siihen olen hieman liian lyhyt. Tai no joo olen minä parissa muotinäytöksessä ollut, mutta se oli pienempänä kun esittelin nuorten vaatteita. Ehkä minunkin pärstäni ja kroppani saisi huijattua näyttämään kauniilta edes yhteen kuvaan. Hemmetti joku tässä maailmassa on vialla kun syömishäiriöön sairastuminen tekee malliksi.

Ostoksia tuli tehtyä taas aivan valtavasti. Kroppa on taas erilainen kuin viimeksi kun olin hoikka ja no makunikin on muuttunut. Joten vaatteita tarvitaan. Viikonloppuna on vielä yhdet juhlat joissa pääsen käyttämään iltapukua. Ostin tänään kirjelaukun ja kotona huomasin että se on väärää sävyä. Mietin kaupassa kahden eri värin välillä ties kuinka kauan ja lopulta päädyin näköjään väärään. Toivottavasti saisin sen vaihdettua. Hirvittää vähän se että juhlissa pitää taas syödä ja juoda. Joudunkin huomenna kysymään lääkäriltäni saanko juoda alkoholia nykyisen lääkitykseni kanssa. Monen ruokalajin illalliset ovat vihonviimeisiä. Varsinkin kun ennen illallista käydään spexissä(näytelmä) ja en oikein koskaan voi hillitä itseäni vaan syön aina tauolla jonkin leivonnaisen kun poikaystäväni sellaisen aina minulle tarjoaa. Niin ja näytelmää katsoessa tulee juotua kuohuviiniä. Ahdistavaa tuollainen kalori-ilottelu. Onneksi on ollut pari hyvää päivää tässä, ehkä saan pidettyä syömiseni kurissa tämän mielialan voimalla.

Ei saa huijata!

Aamupaino oli 48.3 ja olen samaan aikaan riemusta soikeana ja tosi tyytymätön. Tuntuu ihanalta kun paino putoaa, mutta tiedän ettei se saisi tuntua ihanalta. Alan harkita sitä jos yrittäisin huijata jotenkin perjantain punnituksessa. Vai pitäisikö vain olla rehellinen ja mennä näine kiloineni mitattavaksi ja yrittää selittää? Jos haluan joskus parantua minun pitäisi olla rehellinen ja haluan parantua, vaikka lihominen pelottaa aivan mielettömästi.

Poikaystävä tulee tänään myöhään kotiin joten minulla on aikaa sekoilla kotona niinkuin huvittaa. Pelkään vähän sitä että meneekö koko ilta jumpatessa vai löydänkö itseni oksentamasta. Olen onnistunut olemaan oksentamatta taas ainakin kolme päivää. Minulle sekin on ihan hyvä saavutus. Puhuin eilen ensimmäistä kertaa poikaystävälleni siitä että minulla on syömishäiriö. Hän vain totesi että on tiennyt sen jo pitkään. Olen kuulema surkea piilottelemaan sitä. Eikä tietenkään jatkuva lääkärissä käymiseni ole lieventänyt epäilyjä. Tuntui ihanalta kun hän lupasi rakastaa minua sairaudesta huolimatta kunhan vain yritän hoitaa sen ja käyn jatkossakin ahkerasti hoidossa. Olin valmistautunut siihen että hän jättäisi minut, mutta kävikin aivan valtavan hyvin. Ilmeisesti minullakin on joskus onnea. Paria valitessani olenkin sitten tainnut käyttää kaiken onnen jota minun varalleni on ollut.

Siivouspäivä

Painoin tänä aamuna 48.9 eli alaspäin mennään vaikka perjantai ja punnitus lähestyy. Tänään olin ravitsemusterapeutilla ja joudun pitämään nyt ruokapäiväkirjaa viikon. Hävettää jo valmiiksi näyttää jollekulle miten sekaisin minun syömiseni oikeasti on. Mutta jos saan näillä hoidoilla pidettyä itseni poissa osastolta niin olen tyytyväinen ja teen parhaani. Oli muuten uusi terapeutti ja aivan ihana nainen olikin. Varmaan yksi mukavimmista ja ymmärtäväisimmistä ihmisistä joita koskaan olen tavannut. Lähtiessä oli paljon parempi mieli kuin tullessa.

Niin tosiaan en olekaan tainnut vielä kirjoitella siitä että tämä laihduttaminen on aiheuttanut sen että munuaiseni eivät enää meinaa toimia. Kuulema kärsin nestehukasta. Onneksi se munuaisasia on vielä korjattavissa. Joudun nyt vain juomaan aivan valtavia määriä, mutta en minä vedestä kaloreita saa, joten ei minulla ole mitään sitä vastaan.

Tänään oli siivouspäivä. Olen aika ylpeä itsestäni. Järjestin vaatekaappini uudelleen. Luulen että kohta pitäisi käydä Ikeassa ja ostaa uusi vaatekaappi. Tuntuu että vaatteita on niin paljon etteivät ne mahdu enää mihinkään. Olen oikeastaan aika ylpeä jo siitäkin että tänään olo ei ollut erityisen pahasti masentunut. Kävin terapeutilla, siivosin, laitoin ruokaa, kävin kaupoilla ja katsoin poikaystävän kanssa elokuvan. Tuntuu melkein siltä kuin olisin ollut päivän normaali ihminen. Normaali ihminen ehkä olisi saattanut tietysti syödä enemmän kuin 500 kcal, mutta jos syömistä ei oteta huomioon.

Tänään onnistuin pukeutumaan

Eilinen meni aivan päin seiniä. En onnistunut tekemään yhtään mitään. Suunnitelmia oli vaikka kuinka, mutta suunnitelmiksi ne sitten jäivätkin. Olin koko päivän yöpaidassa. En kyennyt tekemään oikeastaan mitään. En jaksanut edes itkeä. Makasinkin sitten oikeastaan koko päivän sängyssä. Tarvitsisin nyt oikeasti hyvän viikon niin että saisin taas aloitettua lukemisen niinkuin kuuluukin.

Tänään meni vähän paremmin. Poikaystävä laittoi minut aamulla pukeutumaan ja vahti että lähden ostoksille. Naurettavaa että jonkun pitää pakottaa minut ostoksille. No hyvä kuitenkin että lähdin muuten olisin käyttänyt tämänkin päivän ihan yhtä hyödyllisesti kuin edellisen. Enhän minä tänäänkään onnistunut lukemaan, mutta ainakin sain vaatteet päälle ja käyttäydyin niinkuin ihmisen kuuluukin. Huomenna on psykologi joten yritän tänään jo illalla valita vaatteet ja pakata laukun niin että lähteminen olisi aamulla niin helppoa kuin mahdollista.

Ostin tänään ihanan hameen ja odotan oikeastaan aika innoissani vähän lämpimämpiä kelejä, että voisin käyttää sitä. Voi miten se onkaan ihanaa kun on niin lämmin ettei tarvitse laittaa sukkahousuja!

Ahkera shoppailija

Onnistuin nousemaan tänään sängystä. Olinkin ehkä viitisen tuntia tänään ostoksilla. Ostoskassiin kertyi vähän vaikka mitä. Erityisen tyytyväinen olen yhdestä ruskeasta neuleesta jonka löysin. Olen varsin katkera, sovittelin yhtä aivan ihanaa mekkoa, mutta sitä ei ollut tarpeeksi pientä kokoa. Välillä tuntuisi että vaatteita löytyisi helpommin jos olisin isompi, mutta toisaalta silloin vihaisin itseäni niin paljon etten varmaan käyttäisi muuta kuin valtaisia säkkejä. Eli sinällään sama kai tuo. Toisaalta rakastan kaupoissa juoksemista joten ei se sinällään haittaa vaikka joudunkin etsimään vaatteita vähän pidempään.

Tänään olen syönyt kaksi leipäpalaa, oksentanut ne ulos ja syönyt nyt illalla yhden omenan... joten päivän syömissaldo on aika lähelle sitä yhtä omenaa. En yleensä syö leipää ja tänään aamulla päätin olla uhmakas. En jaksanut pestä kattilaa että olisin saanut keitettyä ruispuuroa. Päädyin sitten mussuttamaan leipää. Onneksi tajusin toisen leivän kohdalla että tässä ollaan hyvää vauhtia aloittamassa ahmimista. aloitettua mässäystä en osaa lopettaa mitenkään muuten kuin tyhjentämällä mahan. En kykene vain päättämään että tämä loppuu tähän.

Sängyssä olen turvassa

Tämä menee mahdottomaksi. En ole tänäänkään onnistunut tekemään oikeastaan mitään. Iso saavutukseni oli se että onnistuin neljältä nousemaan ylös sängystä ja kävin kaupassa ja maksoin yhden laskun. Tahtoisin vain maata kippuralla peiton alla. Paino on pudonnut jälleen ja ahdistaa ajatuskin syömisestä. Taidan kohta painua taas peiton alle. Yritän olla oksentamatta niitä 200 kcal jotka olen tänään onnistunut syömään. Luoja aina kun masennus menee tällaiseksi myös syömiseni riistäytyy käsistä. En olisi tarvinnut tätä nyt. En ymmärrä miten saan tässä mielentilassa pidettyä painoni samana ensi viikon perjantaihin asti. Jos ei muu auta niin sitten pitänee syödä ja juoda paljon ennen lääkärille menoa että vaaka näyttäisi samaa kuin maanantaina.

Minulla olisi tänään ollut luentokin. No ilmiselvästi en sinne sitten onnistunut itseäni raahaamaan. Häpeän saamattomuuttani. Joskus olin vielä tosi hyvä koulussa, nyt olen vain hyvä hankkimaan poissaoloja. En voi muuta sanoa kuin että kiitän onneani siitä että saan hoitoa, muuten en varmaan jokainen päiväni olisi tätä ja painaisin jo lähemmäs 30 kiloa, eli todennäköisesti olisin jo kuollut. Nyt hautaudun piiloon tältä kylmältä märältä inhottavalta maailmalta. Hautaudun peittoni alle ja itsekkäästi itken omaa kurjuuttani.

Ahdistusta syömisestä

Eilen käytiin poikaystävän kanssa ravintolassa. Pidin päätökseni ja söin enemmän kuin normaalisti, enkä oksentanut. Söin kanaa ja kasviksia ja jälkiruuaksi vielä jäätelöä. Myönnän kyllä että olin jo ravintolan vessassa kyykyssä, mutta sain pidäteltyä itseni. Lähinnä varmaan siksi että pelkäsin jonkun kuulevan. Sitten mentiinkin teatteriin eikä minulla enää ollut mahdollisuutta suorittaa tyhjennystä. Paino olikin noussut täksi aamuksi 50.3 kiloon ja olo tuntuu kamalalta ja turvonneelta. Vihaan itseäni syvästi vaikka olen samaan aikaan ylpeä suorituksestani. Tein poikaystävästäni lähestulkoon maailman onnellisimman ihmisen ja pelkästää sillä että söin niinkuin normaali ihminen. No joo myönnetään että jätin riisin ja maissit koskematta annoksessani, mutta kuitenkin. Erityisen ylpeä olen siitä että söin vielä jäätelöäkin.

Olin niin maassa tuon syöpöttelyn jälkeen etten saanut tänään tehtyä oikeastaan mitään. Suuri saavutus oli jo kun kävin kaupassa. Toivottavasti onnistuisin huomiseksi ryhdistäytymään. Jotenkin olen vain tosi ahdistunut ja kaikki tuntuu vaikealta. Ahdistaa ajatus etten saisi laihtua, mutta ajatus avohoidon muuttumisesta sairaalaksi pelottaa vielä enemmän. Sitäpaitsi siellä en varmaan edes voisi laihtua vaikka yrittäisinkin. Toisaalta tahdon parantua, mutta samaan aikaa osa aivoistani huutaa että kaikki hoito on lopetettava ja minun pitää keskittyä vain laihduttamiseen. En ole löytänyt kropastani vielä tähän mennessä kuin yhden ainoan kohdan jota en pidä lihavana. Ranteeni, niistä ei varmasti edes voisi lähteä mitään enää pois. Ei hemmetti! Ryven taas syvällä samassa suossa. Ravitsemusterapioista, psykologi ja lääkäri käynneistä huolimatta en ole edistynyt yhtään. Päinvastoin, olen vain onnistunut pahentamaan sairauttani lisäämällä liikuntaa ja entisestään vähentämällä ruokaa. Luulin eilen osoittavani itselleni että voin syödä enemmän ja silti olla iloinen, mutta epäonnistuin. Tunnen vain itseinhoa ja syyllisyyttä. Kannattaako tämän takia edes elää. Tänään en ole syönyt juuri mitään ja kaiken syömäni olen oksentanut, eihän se eilisen syömisiä ole vienyt pois. Paha olo ei ole helpottanut hitustakaa. No tämä on varmasti taas vain sellaista läskiahdistusta joka häviää kilojen myötä pois.

En halua sairaalaan

Kävin lääkärissä. Söin ennen sinne menoa runsaan aamupalan, mutta siitäkin huolimatta vaaka näytti 49.3 jonka lääkäri tulkitsi vielä vaatteiden vuoksi alle 49 kilona. Sainkin uhkauksen että jos laihtuminen ei lopu ei avohoito enää tule kysymykseen vaan joudun sairaalaan. Ensiviikko täyttyi kummasti. Nyt on psykologin lisäksi ravitsemusterapeutilla käynti ja uusi aika lääkärille. Lääkärillä joudun sitten taas punnittavaksi ja en saisi olla laihtunut. Ahdistaa, söin äsken omenan ja yritän ajatella että pitäisi syödä, mutta se on niin vaikeata.

Huomenna mennään poikaystävän kanssa ravintolaan. Ajattelin yrittää olla normaali ihminen ja ottaa jotain muuta kuin salaatin. Tavoite olisi syödä myös jokin jälkiruoka, jos ei muuta niin edes yksi pallo jäätelöä. Vihaan itseäni jo valmiiksi. En kuitenkaan tahdo sairaalan. En kestä ajatusta että joku vahtisi syömisiäni ja olisin liikuntakiellossa. Sovittiin lääkärin kanssa että saan toistaiseksi jatkaa liikuntaa, mutta sitä pitää kuitenkin vähentää. Jatkossa saisin käydä spinningissä korkeintaan kahdesti viikossa. En ymmärrä miten kestän ilman kunnon liikuntaa. Nyt kuitenkin saan onnistua toimimaan sopimuksen mukaan edes tämän yhden viikon. Tahdon näyttää että kyllä tämä toimii näinkin, ei minua tarvitse laittaa osastolle.

Tänään maailma on ruma ja julma. Tänään en jaksa. Ehkä huominen on parempi? Voi luoja minä haluan parantua. En tahtoisi käydä enää kertaakaan lääkärissä. En kertoa enää kertaakaan tuntemattomalle ymmärtäväiselle naiselle syömisistäni. On se aika noloa olla jo kaksikymppinen ja silti vasta opetella syömään.

Kipeänä ei liikuta

Edelleenkin on se lihas selässä aivan mielettömän kipeänä. Ahdistavaa kyllä liikunta jää väliin. Tälle viikolle tulee siis vain 6 tuntia kunnollista liikuntaa. Hyötyliikuntaa tietysti on tullut siinä sivussa, mutta ei se paljoa lohduta. Tänään oli jälleen mittauspäiväni. Paino oli 49.3 kg. Vyötäröni oli kutistunut pikkuisen, olisin toivonut vähän pienempää lukua, mutta pääasia ettei mitta kuitenkaan ole kasvanut. Vyötäröni oli siis 58cm. No ehkä ensi viikolla onnistun taas paremmin. Alaspäin mennään, hitaasti mutta varmasti. Parempi kai näin kuin että alas mentäisiin hirveällä vauhdilla ja sitten sortuisin ahmimaan.

Tänään ja huomenna aion pärjätä aika vähillä syömisillä. Yritän vähän kompensoida sitä etten pääse liikkumaan. Huomenna menen lääkäriin ja matkalla aion ostaa särkylääkettä. Sitten voin varmaan liikkua taas. Jos ei muuta niin turvaudun crosstraineriin. Olen niin onnellinen kun on välillä vähän lämpimämpi. Tuntuu siltä että kevät saisi tulla jo. On pitkästä aikaa sellainen päivä jolloin voisin olla ulkona palelematta. Vielä jos paistaisi aurinko niin tämä olisi jo ihanaa. Pieneksi thinspoksi minulle vielä ihana kaunokainen, jonka kädet ovat ainakin minusta aivan uskomattomat.

Au au au!

Kävin tänään salilla ja luin 4 tuntia. Kotiin tullessa kävin kaupassa ja kun nostelin painavia pusseja niin au! Lihas taisi revähtää. Onneksi maanantaina on lääkäri niin voin siellä valitella tuosta. Kotiin käveleminen oli yhtä tuskaa ja kesti varmasti tuplasti yhtä kauan kuin normaalisti. Mikä pahinta en saa edes ottaa särkylääkettä. Masennuslääkkeeni kanssa ei saa syödä muuta kuin panadolia ja se on loppu. Suunnilleen kaikkea muuta kyllä löytyisi. Eikä minusta tämän kivun kanssa ole apteekkiin lähtijäksi, varsinkin kun pitäisi mennä keskustaan. Lähiapteekki kun ei ole viikonloppuna auki. Olen sopivasti yksin kotonakin joten en voi hätistää edes poikaystävää apteekkiin. Onneksi sentään ei tarvitse lähteä ruokakauppaan enää. Hmmm... niin ja paino oli tänään 49.4 siitä olen tyytyväinen. Eli jotain hyvää tässäkin päivässä.

Paino alkaa nelosella!

Tuntuu tosi hyvältä. Painon ensimmäinen numero oli tänään vihdoin ja viimein taas 4! Eli tosiaan tänään painoin 49.8 ja olen tosi iloinen. Alan vähitellen lähestyä tilannetta ennen joulua. Jotenkin 49.9 tuntuu paljon paljon vähemmältä kuin 50 vaikka niiden välissä on vain 100 grammaa. Kuitenkin tänään olen tyytyväinen painooni. Se ei tietenkään tarkoita sitä ettei tavoite olisi pudottaa sitä alemmas. Maanantaina joudun kyllä lääkärissä punnittavaksi, mutta juuri nyt en jaksa huolehtia edes siitä. Nautin tästä ja huolehdin huomenna. Nyt pitäisi vain raahata itsensä salille ja sitten tulla äkkiä kotiin ja ruveta lukemaan. Vaikeata ryhdistäytyä kun tekisi mieli vain tanssahdella iloisena ympäriinsä.

Laiskiainen

Voiko ihminen tuntea olonsa näin vetämättömäksi. En saa kertakaikkisesti mitään tehtyä. Lähdin tänään lukemaan ja sain aamun luettua ihan hyvin. Itseasiassa sain päivän lukutavoitteen sivullisesti kuntoon. Tuntitavoite ei kuitenkaan sitten toteuttunut. Menin syömään ja tuli kurja olo. En jaksanut enää lukea joten tulin kotiin. Nyt tuntuu tosi laiskalta. Varsinkin kun tiedän että seuraavalla viikolla on ainakin kaksi päivää jolloin en saa luettua, mahdollisesti jopa neljä. Tämä pääsykokeisiin lukeminen stressaa minua aivan valtavasti. Vaikka olisi lukenut kuinka paljon niin aina on lukenut liian vähän. Vaikka osaisi mitä niin silti ei osaa koskaan riittävästi.

Olisi hirveä hinku saada jotain syötävää. Odotan kuitenkin kiltisti iltaruokaan, syön ison lautasellisen salaattia ja se saa riittää. Olin tänään laiska enkä ole harrastanut mitään liikuntaa, joten saan luvan sitten myös syödä vähemmän. Paino pysyi samassa kuin eilen. Tähän mennessä olen syönyt 300 kcal, mutta luulen että tulen kuitenkin vielä syömään ehkä 200 lisää. Miinukselle siis kuitenkin jäädään vaikka liikuntaa ei tulekaan.

Odotan jo pääsiäistä. Silloin saan syödä jotain hyvää taas. Olen vähän suunnitellut että haluaisin maistaa sitä uutta vadelma Kismettiä. Toisaalta sitten on tosi kurjaa jos se onkin pahaa. Vaikeata päättää pitäisikö turvautua johonkin jonka tietää varmasti hyväksi vai kokeilla uutta. Eihän sitä koskaan tiedä jos löytäisi uuden suuren herkun.

Tahtoo jumppaamaan!

No ei päivä mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Kävin kyllä aamulla salilla ja vielä sitten ennen kotiintuloakin, mutta jaksoin lukea vain 4 tuntia. On vähän syyllinen olo. Toisaalta aina ei voi mennä niin täydellisesti. Syömisen suhteen sentään ei onneksi ole mitään valittamista. Painokin oli taas laskenut. Joten jos lukemista ei huomioi niin on mennyt ihan kivasti.

Huomenna aion lähteä spinningiin. Nyt on ollut jo pari päivää niin etten ole oikeastaan voinut pahoin ja alkaa jo kyllästyttää salilla käynti. Se on kivaa, mutta ei sitä jaksa joka päivä paria kertaa kuitenkaan. En uskaltanut vielä tänään lähteä ja jouduin perumaan jumppatunnin, mutta ehkä huomenna olisi tarpeeksi hyvä olo.

Välitavoite päätetty

Kävin psykologilla. Oli aika rankkaa tällä kertaa. Nyt alkaa vähitellen helpottaa. En kuitenkaan saanut koko päivänä tehtyä mitään muuta. En pystynyt lukemaan enkä urheilemaan. Teki mieli vain itkeä koko päivän. Avomies on kuitenkin kipeänä joten en voi tehdä niinkuin haluaisin, onneksi. Ei tietenkään ole hyvä että hän on kipeä, mutta hyvä ettei ole aikaa rypeä suruissaan. Olenkin käyttänyt sen vähän jaksamisen mitä minulla tänään on ollut hänen hoitamiseensa. En viitsi näyttää miten maassa olen kun toisella on itsellään kurjaa.

Huomenna yritän ryhdistäytyä. Tavoitteena olisi käydä salilla edes kerran, sekin riittäisi ja lukea edes 4 tuntia. Parempi aina huonon päivän jälkeen asettaa vähän matalampia tavoitteita ettei tule toista huonoa päivää kun niitä ei saavuta. Osaan kyllä taikoa niitä huonoja päiviä ihan ilman syytäkin, joten toivotaan ettei huominen olisi sellainen. On tässä päivässä hyvääkin, paino oli taas laskenut vähän. Otin välitavoitteekseni 58 ja sen saavutettuani saan miettiä vielä yhden uuden tavoitteen. Näin minulla on tavoite ja mikä parasta saan hivuttaa sitä vielä alaspäin saavutettuani sen.

Mies olisi hepulissa jos saisi tietää että minulla on jälleen tavoite. Hän sanoo että alipainoisen painotavoitteiden tulisi olla korkeampia kuin oikea paino, ei matalampia. Tottahan se on, mutta minua ahdistaa jo pelkkä ajatus lihomisesta, oikeastaan myös ajatus siitä etten laihdu ahdistaa. Jotenkin elättelen päässäni kuvaa siitä miten kaikki on niin täydellistä kun painan vähän vähemmän, vaikka kyllähän minulle sitä toitotetaan ettei se niin ole. Joka viikko mittaamme yhdessä kuinka paljon painan ja kuinka paljon vyötärön, lantion ja rinnanympärykseni ovat. Laihtumiseni siis kyllä tulee huomatuksi. Onhan hän huolissaan, mutta luulen että hän kuitenkin kuvittelee että olen päässyt ainakin tavoitteista eroon ja laihtuminen jatkuu vain vanhojen tapojeni vuoksi. Luoja minä häpeän itseäni välillä. Ei tästä silti pelkän häpeän voimin pääse eroon.

Uskaltaisinko ottaa tavoitteen?

Tämäkin päivä on mennyt aika kivasti. Kävin kahdesti salilla ja luin ahkerasti pääsykokeisiin 6 tuntia. Syöminenkin on sujunut ihan hyvin, eli en ole syönyt kovinkaan paljon. Toivottavasti iltakin sujuu hyvin. Tahtoisin mielläni olla kohtalaisen hyvällä tuulella huomenna kun menen psykologille. Ei huvittaisi itkeä taas niin etten saa sanaakaan suustani. Sellaiset käynnit ovat vain aika noloja ja ahdistavia.
Vaihteeksi jälleen kuva ihanaisesta Vladasta. Se innoittakoon minut pinnistelemään vielä vähän enemmän. Olen suunnitellut että voisin yrittää päättää jonkin painon jota tavoittelen. Sitten en saisi myöskään mennä sen alle. Pelkään kuitenkin että siinä käy kuten aina ja huomaan hivuttavani sitä aina alemmas ja alemmas. En haluaisi pettyä itseeni jälleen. Toisaalta on ihana olla kun on joku tavoite jota kohti pyrkiä. Tuntuu myös hyvältä kun tavoitteen saavuttaa. Luulen että otan tavoitteekseni 45 kiloa. Kunhan ensin saan päätettyä uskallanko ottaa oikeaa tavoitetta jälleen.

Joskus kasvan naiseksi

Olen tainnut ajaa itseni vähän loppuun. En ole jaksanut koko päivänä olla jalkeilla yli puolta tuntia. Sydän hakkaa hulluna ja tuntuu kuin jäätyisin hajalle vaikka makaisin pukeissa kolmen peiton sisällä lämpimässä huoneessa. En ole tietysti syönyt mitään. Painoin tänään 50,4 kg mikä oli ihan kiva huomata. Olen kohta jo siinä missä olin ennen joulua. Mutta tämä olo on aivan järkyttävä. Tänään silti on sellainen päivä että tuntuu kuin en haluaisi ollenkaan päästä edes eroon tästä pikku häiriöstäni. Olin niin lumoutunut kun katsoin peiliin. Alan jälleen muistuttamaan hieman sitä hoikkaa olentoa joka olin aiemmin. Samaan aikaan pelottaa ja olen onnellinen. On tämä vain kummallista. Huomenna on maanantai ja joudun syömään vähän väkisin että jaksan lukea kunnolla. Hirvittää mielettömästi lähteä tuonne ulos. Jos minulla on kylmä jo täällä sisällä vaikka päällä on vaatetta vaikka kuinka niin taatusti jäädyn tuolla pihalla.

Isomummoni kuoli jo ajat sitten, mutta hän on pyörinyt päässäni koko päivän. Luulen että saatoin ehkä nähdä hänestä unta, vaikken muista sitä. Tajusin miten minun on ikävä. Sellaisia naisia on harvassa. Niin tyylikkäitä, vahvoja, älykkäitä ja määrätietoisia. Mummoni ei ole ollenkaan samanlainen. Hän on omalla tavallaan aivan uskomaton ihminen, lämmin, huolehtiva ja touhukas. Äitini taas on sellainen jonka on pitänyt selviytyä koko ikänsä. Hän ei luota juurikaan elämään tai ihmisiin. Minuun hän kuitenkin luottaa kuin kallioon, vaikken sitä aina ansaitsisikaan. Isomummoani ihailin aina. Kun muut mummot vetivät päähänsä huivin ja jalkoihinsa lämpöiset toppahousut isomummo sovitti päälleen tyylikkään hatun ja yhtä tyylikkään hameen. Hän oli nainen ja nautti siitä. Halusin aina olla kuin hän, haluaisin vieläkin. Hän kuoli rintasyöpään ja vielä viimeisellä kerralla sairaalaan lähtiessään hän halusi näyttää edustavalta, koska niin hienon naisen kuuluu tehdä. Sellaisia lähes satavuotiaita on harvassa. Sain nimenikin hänen mukaansa. Olen onnellinen että minulla on elämäni aikana ollut hänetkin naisen mallina. Naisia elämässäni on aina ollut paljon. Miehiä ei juurikaan. Tätejä, äiti, mummoja, isomummoja, äitipuoli. Olen kiitollinen heistä kaikista. Vaikken sen mukaan käyttäydy niin ainakin jossain syvällä sisälläni tiedän että upeita ja ihmeellisiä naisia on monia erilaisia. Sen pitäisi siis tarkoittaa sitä ettei minun tarvitse ahtaa itseäni langanlaihaan täydelliseen muottiin kelvatakseni naisena. Silti välillä tuntuu että naisena oleminen on minulle jotain niin suurta etten voi sitä saavuttaa koskaan. Jäänkö ikuiseksi tytöksi?

Kiva päivä

Päivä on mennyt aivan uskomattoman hyvin. Tai ainakin jos ottaa huomioon että se on minun päiväni. Kävimme poikaystävän kanssa Heurekassa. Oli ihan hurjan hauskaa. Tuntui siltä että olen pieni kakara taas. Yleensä niinä päivinä jotka vietetään yhdessä joudun aina syömään enemmän kuin haluaisin, mutta tänään en ole joutunut tekemään oikeastaan edes sitä. Olen syönyt korkeintaan 300 kcal, tuskin edes sitä. Olo on mahtava ja tuntuu siltä että pystyn mihin vain. Huomenna kylläkin on punnituspäiväni ja saa nähdä mitä miekkoseni sanoo siitä kun painoni on pudonnut jälleen. Tuskin mitään, katsoo vain sellaisella ilmeellä että mussutan oitis litran puuroa. Tuntuu että halkean kahtia. Haluaisin painaa vähemmän, mutta haluaisin myös tehdä miehen onnelliseksi ja lopettaa hupsutteluni. Toisaalta jos painaisin enemmän kuin viime viikolla olisin niin surullinen että tekisin sillä hänetkin surulliseksi. Nyt hän edes on iloinen siitä kun minä olen iloinen, vaikka se vaatiikin jotain sellaista mistä hän ei pidä alkuunkaan.

Illan olenkin käyttänyt "hyödyllisesti" ja ihastellut kaunotarten kuvia. Kerrankin tuntuu siltä ettei ehkä olekaan aivan täysin mahdotonta saavuttaa edes osaa siitä kauneudesta. Tänään aamulla katsoin itseäni peilistä ja olin lähes tyytyväinen. Kunpa se mieliala jatkuisi vielä huomennakin. Harva asia on niin harvinaista herkkua kuin se että olen tyytyväinen ulkonäkööni tai edes siedän sitä. Tästä pitäisi nauttia. Sääli ettei ole mitään juhlaa tai muuta johon voisin mennä. Olisi ihana laittautua ja kerrankin juhliin lähtiessä ajatella että näytän hyvältä. No haaveita, haaveita. Mielialani kestäisi hyvänä kunnes ottaisin ensimmäisen drinkin tai söisin ensimmäisen suupalan. Sen jälkeen kaikki olisikin tuhottu ja vihaisin itseäni jälleen, joten ehkä tämä on ihan hyvä. Kohta voinkin mennä nukkumaan ja olla onnellinen hyvästä päivästäni. Jos mahdollista tilaan toisen yhtä hyvän!

Minä tulen kalliiksi

Mies tuli kahdelta eilen kotiin ja minulla oli herätys kuudelta. Sain unta vasta kolmelta, ehdin kyllä nukkua pikkuisen ennen sitä kun hän tuli, mutta kuitenkin sain vain ehkä sen kolmisen tuntia unta. Onnistuin kuitenkin raahautumaan suunnitelmani mukaan verikokeisiin kahdeksaksi. Kuvittelin että joudun jonottamaan labraan monta tuntia, mutta enpä joutunutkaan. Aina aikaisemmin olen istunut jonossa ainakin sen puoli tuntia, mutta nyt pääsin heti sisään kun otin vuoronumeron. Päivä alkoi siis sen osalta aivan upeasti. Toisaalta olin sitten tosi nälkäinen kun en ollut syönyt aamupalaa, joten jouduin menemään syömään aiemmin kuin olin suunnitellut. Päivän ohjelma meni vähän sekaisin, mutta se ei oikeastaan haitannut, koska salilta tullessani voin niin pahoin että jouduin jättämään lukemisen väliin ja tulin jo kotiin. Toivon edelleen että lääkäri olisi oikeassa ja tämä pahoinvointi loppuisi parissa viikossa.

Mietin tänään sitä miten juoksen lääkärissä harva se päivä. Onko ihminen kuten minä, syömishäiriöinen, tosiaan oikeutettu tähän kaikkeen? Sinällään kysehän on vain syömisestä, luulisi ettei sen pitäisi olla niin vaikeata. Minunkin hoitoni varmasi maksavat, enkä varmasti joudu niistä maksamaan kuin hyvin pienen osan. Olen taakka valtiolle, kulutan kunnan varoja. Vien rahaa pois tärkeämmiltä asioilta. Turha totuutta on kiistää. Ei sen pitäisi olla niin että joku maksaa veroja jotta aikuinen ihminen oppisi syömään. Käyn kuitenkin lääkärissä ja aion jatkaa käyntejäni, aion parantua. Jollen parane en koskaan tule saamaan opintojani päätökseen. Olisin vain aina riippa jota muut joutuvat raahaamaan perässään. Jos parannun voin tehdä töitä. Voin olla hyvä ja kunnolinen kansalainen jonka ei tarvitse hävetä. Olen opiskelija ja maksamani verot ovat pieniä kuten tulonikin silti saan hoitoa josta minun tulisi olla hyvin kiitollinen. Teenkin kiltisti kaiken mitä lääkärit käskevät. Vaikka joudunkin häpeämään lähes jokaine päivä epäonnistumisiani elän toivossa että jokin päivä minua ei voisi vähempää kiinnostaa mitä vaaka näyttää. Juuri nyt kuitenkin elän omassa pienessä maailmassani jossa ruoka on saanut mielettömät mittasuhteet ja mielialani on täysin riippuvainen vaa'an lukemista. Uskon silti että suunta on parempaan. Laihdun kyllä, mutta en ainakaan aiempaa nopeammin.

Olen vain huijari!

Pahoinvointi on hieman lievittänyt, ainakin sain tehtyä tänään edes jotain. Urheilemaan en uskaltanut lähteä vieläkään, mutta kävin lääkärissä, luin, kävin luennolla ja sain vihdoin hoidettua ostokset jotka on pitänyt hoitaa jo pidemmän aikaa. Huominenkin menee hieman hässäkässä kun on ekg ja verikoe. Onneksi ensiviikolla on vähän rauhallisempaa. En tykkää siitä kun normaali päiväjärjestykseni ei toimi. Lääkärissä käynti sotkee aina koko päiväni. Huomenna aion kuitekin lähteä salille. Odotan sitä jo innolla. Olen toista päivää ilman kunnon liikuntaa ja tuntuu jo siltä että tulen hulluksi. Olo on todella syyllinen jokaisen suupalan jälkeen. Toisaalta ihan kuin en muka tuntisi itseäni syylliseksi liikunnasta huolimattakin.

Ostin tänään kasan kirjoja. Yksi ostoksistani on Siskonmakkarat joka on "kirja siitä miltä syömishäiriö tuntuu" Tosiaan kirja koostuu yhdentoista syömishäiriöisen tytön kirjoituksista. Olen lukenut vasta ehkä puolet ja olen jo pariin kertaan herännyt ajattelemaan sitä miten on edes mahdollista että ihminen onnistuu sotkemaan elämänsä näin? Varsinkin kun sotkun aiheuttaa jokin niin tavallinen ja vaaraton asia kuin ruoka. Ihana kuitenkin välillä lukea jotain muutakin kuin koulukirjoja. Sain muuten valtavan hingun ostaa siskonmakkaroita, en ole koskaan maistanut sellaista. En kyllä varmaan söisi kuin ihan minipalan, mutta himo on valtava.

Tänään mieliala on ollut yllättävän hyvä. Vaaka oli aamulla kiltti. Olen syönyt aika hyvin (=vähän). Toisaalta puhuin äidin kanssa puhelimessa. Jouduin taas jättämään niin monia asioita sanomatta että tuntui siltä että valehtelen. Miksi ihmeessä tämän pitää olla tällaista, miksi huijaan rakkaimpiani? Toisaalta kun en kerro kaikkea säästän heitä monelta surulta. Silti tuntuu pahalta. Onneksi sentään avomieheni tietää asioistani enemmän kuin äitini. En jaksaisi sitä jos joutuisin peittelemään esimerkiksi masennusta. Äidille yritän soittaa aina silloin kun mieliala on hyvä. Kun käyn siellä yritän valmistautua monta viikkoa etukäteen jo siihen että jaksan ne pari päivää olla itse naantalin aurinko. Teen äitini onnelliseksi ja tulen itseasiassa itsekin paremmalle tuulelle kun näen äidin onnellisuuden. Tuntuu tyhmältä miten paljon valehtelemisella voi saavuttaa. Suoraan päin naamaa en periaatteesta valehtele, mutta pidän kyllä tarkkaan huolen ettei mammalle tule mieleenkään kysyä vääriä kysymyksiä, niitä joihin en halua vastata. Valehtelua sekin on, vähän erilaista vain, ei ihan yhtä suoraa.

Kunpa voisin oikeasti olla sellainen jota esitän. Olisin juuri se iloinen, onnellinen olento joksi monet minua kuvittelevat. Olisipa elämä ihanaa, onnellista ja autuasta. Jos joskus siihen pääsen minun täytyy muistaa olla kiitollinen. On minulla onnellisia päiviä nytkin. Tämä on jo suuri parannus. Viime vuosi oli aivan kamala. Silloin itkin päivittäin ja olin varmaan useita kuukausia hymyilemättä kertaakaan, jos siis hysteerisiä naurukohtauksia ei lasketa mukaan. Nyt ollaan jo paremmassa tilanteessa. Osaan olla välillä iloinen, jaksan nousta aamulla ylös sängystä, voi kestää viikonkin ilman yhtään itkua. Jaksan jopa välillä toivoa että parantuisin joskus. Ehkä saan joskus ratsastaa voittoisana auringonlaskuun suu hymyssä.

Kotona saa rauhassa voida pahoin

Nukuin pitkään. Jätän suosiolla tämän päivän lukemisen väliin. Voin edelleenkin pahoin. Mietin juuri että uskaltautuisinko kuitenkin lähtemään salille. Spinningiin olin suunnitellut meneväni, mutta en uskalla lähteä tunnille jos tuleekin liian paha olo. Sitten on noloa lähteä juoksemaan pois sieltä. Eli jouduin perumaan varaukseni. Tuntui syylliseltä vaikka tiedänkin ettei syynä ole laiskuus. Jos en lähde salille olo alkaa varmasti tuntua vielä syyllisemmältä, mutta kuitenkin vähän epäilyttää. En tahdo lähteä sinnekään voimaan pahoin vaikka sieltä voikin lähteä juoksemaan pois jos siltä alkaa tuntua.

Vaaka on jälleen ystäväni. Paino oli laskenut mässyttämisestäni huolimatta. Ilmeisesti olin sitten oksentanut aika tehokkaasti kaiken ulos. Tuntuu hullulta että oksentelen jatkuvasti ja syön valtaisia määriä, mutta silti diagnoosiani ollaan muuttamassa bulimiasta anoreksiaan. Tuntuu kummalliselta, mutta kai ne tietävät sitten mistä puhuvat. Vaa'an lisäksi myös vyötäröni alkaa näyttää niitä lukemia joita haluan... Nyt mennään 59 sentissä. Tahtoisin mielelläni vielä hitusen pois. Äh... minun ei pitäisi haluta. Minun pitäisi haluta saada pari kiloa lisää ja olla tyytymätön kun senttejä häviää. Tahtoisin parantua, mutta samaan aikaan tanssin ilotanssin jokaisesta kadonneesta grammasta. Tämä on järjetöntä ja pidän itsekin itseäni tyhmänä.

Uusi lääke

Kävin tänään lääkärissä. Sain uuden lääkkeen bulimiaan/masennukseen. Kokeillaan nyt jonkin aikaa sitä. Aloitin niiden syömisen ja näköjään sain sivuvaikutuksena pahoinvointia. Lääkäri kyllä sanoi että ensimmäisen parin viikon aikana voi olla vähän vaikka mitä oireita, mutta niiden pitäisi sitten hävitä. Toivottavasti häviäisivät pian. Jos voin pahoin en voi käydä harrastamassa liikuntaa. Toisaalta jos voin pahoin en kyllä myöskään syö tai jos syön oksennan kaiken.

Olin aamulla spinningissä. Normaalisti tiistain ohjelmaani kuuluisi myös salilla käyminen illalla, mutta tänään oli lääkäri joten se jäi jo senkin takia väliin. Kävin myös ulliksella laskemassa mäkeä. Olin kerrankin fiksu ja laitoin riittävästi vaatetta. Laitoin toppahousut ja toppatakin haalarin alle. Olen edelleenkin sitä mieltä että haalarit ovat historian paras keksintö. Ne ovat niin kätevät, voi rauhassa tehdä mitä huvittaa eikä tarvitse pelätä että vaatteet menisivät likaisiksi. Sitäpaitsi kun kaikilla on sellainen ei tarvitse pahkäillä että mitä ihmettä laittaisi päälle. Lisäksi haalarissa ei vain voi näyttää lihavalta, tai oikeastaan siinä on täysin mahdotonta näyttää laihalta, joten se on ok että näyttää pulskalta. Ei tarvitse hävetä läskejään.

Söin 7 laskiaispullaa. En kyllä ole koko päivänä syönyt mitään muuta. Oksensin myös. Olo on kamala ja vihaan itseäni tästä hyvästä jälleen kerran. Olin niin maassa kun tulin lääkäriltä että huh huh. Paistoin pullia monta kymmentä ja en vain onnistunut sitten hillitsemään itseäni. Ylihuomenna on taas lääkäri. Tämä eri lääkäreiden luona juokseminen alkaa viedä aikaa niin paljon että kävisi melkein työstä. Yksi lääkäri hoitaa masennusta, yksi syömistä ja yksi sitä mitä olen syömiselläni ja syömättömyydelläni tehnut kropalleni. Jouduin menemään tänään vaalle lääkärissä. Ahdisti kun jouduin mittaamaan painon päivällä. En normaalisti suostu tekemään sitä kuin aamuisin. Toisaalta kun se oli päiväpaino sain lääkäriltä vähän kehuja siitä miten painan enemmän kuin viime viikolla. Onneksi tiedän että aamupainoni on pienentynyt.

Olen niin väsynyt!

Aamu oli ankea. Tuntui etten jaksa nousta ylös sängystä ollenkaan. Nukuin huonosti, niinkuin aina kun mieliala laskee näin alas. Olin suunnitellut käyväni aamulla kuntosalilla, mutta siitä nyt ei tullut mitään. Menen illalla spinningiin niin ehkä jaksaisin sen jälkeen käydä vielä salilla, ehkä. Eilen kävin spinnissä ja lisäksi olin salilla pari tuntia. Lähdin aamulla kuitenkin lukemaan ja sain kuitenkin luettua ehkä 4 tuntia tänään. Tarkoitus oli lukea 8 tuntia, mutta minun oli pakko tulla kotiin. Olen niin väsynyt. Tuntui että alan itkemään ja en halunnut purskahtaa itkuun kaikkien nähden. Parempi itkeä kotona. Yritän kohta nukkua. Ehkä saisin nukuttua edes pari tuntia ennenkuin pitää lähteä spinningiin. Julmaa, olen liian väsynyt että voisin nukkua. Huomenna on lääkäri, kerrankin oikeaan aikaan. Tuntuu ihan melkein hyvältä ajatukselta että pääsen vähän ruotimaan tätä mielialaa edes jollekin.

Jos jostain saisi ostaa unihiekkaa niin olisin ensimmäisenä jonossa. Oikeastaan se ei riitä mihinkään että saan nukkua. Olen väsynyt muutenkin kuin vain unen puutteen vuoksi. Olen väsynyt sillä tavalla että jokaiseen lihakseen sattuu ja olen väsynyt myös niin että kaikki tuntuu ylivoimaiselta ja vaikka kroppa jaksaisi niin minä en henkisesti jaksaisi kuitenkaan. Unen puute on melkein pienin ongelma tässä väsymyksessäni.

Tuho

En jaksa, en kestä. Vihaan itseäni. Söin viikonloppuna käsittämättömät määrät. Ahmin. En päässyt oksentamaan. Paino nousi kolme kiloa. Maha tuntuu kamalalta ja näyttää niin suurelta että joku voisi kuvitella minun olevan raskaana. En vain jaksa tätä, en ollenkaan. Olen maannut suihkun lattialla kolme tuntia itkemässä. Oksensin vatsahapotkin ulos, mutta eihän se enää auta yhtään mitään. Itken vieläkin, en vain enää ole lattialla. Viimeksi viime vuonna olen voinut näin kurjasti. Viimeksi silloin on tuntunut siltä etten oikeasti enää jaksa tätä tyhmää peliä hetkeäkään. Olisi vain helpompi lopettaa kaikki. Luoja minä pelkään. Pelkään itseäni lähes yhtä paljon kuin vihaan. Milloin minusta tuli pahin viholliseni?

Olisi ihana jos olisi joku joka ymmärtäisi. Onko joku edes selvinnyt tästä? Voiko tästä edes selvitä? En ole koskaan kaivannut näin paljon tukea. Mitä järkeä tässä suossa on tarpoa kun edessä ei ole rantaa? Pohja katoaa vain kauemmas ja jossain edessä on se suonsilmä josta ei enää pääse ylös. Tuntuu että olis sama hukkua tähän kuin pyristellä eteenpäin ja vajota vasta hetkeä myöhemmin. Lopputulos on sama. Kuuleeko sitä kukaan vaikka huutaisi apua? Erityisesti välittääkö kukaan?

Vaarallinen illallinen

Taas on perjantai. Viikko on mennyt nopeasti. Aika vain häviää jonnekin. Mennään käymään jälleen miehen vanhempien luona. Tällä kertaa myös isovanhemmat tulevat sinne joten joudun jälleen selviämään pitkästä illallisesta. Pahinta on että sain tietää tästä illallisesta vasta äsken joten olen syönyt tänään normaalisti, siis minun normaalisti. Olen syönyt jo 600 kcal tänään ja kuluttanut salilla ehkä 700. Ei tunnu siltä että selviäisin illallisesta alkupaloineen, pääruokineen ja jälkiruokineen sellaisilla kaloreilla että en tuntisi oloani epäonnistuneeksi. Miksi näitä tällaisia viikonloppuja on niin usein. Eikä tämä edes jää vain tähän iltaan vaan aiotaan olla koko viikonloppu siellä. Vihaan lihomista ja tässä on nyt vähän liian hyvä mahdollisuus siihen taas. Toisaalta tulen kyllä varmaan vetoamaan viisaudenhampaaseeni. Sen vuoksi syöminen tuntuu aika epämukavalta, joten ehkä tästä selvitään. En kyllä usko siihen edes itse.

Olin tänään vähän laiska. Luin vain 5 tuntia ja harrastin liikuntaa vain kerran. Viikonloppukin tulee menemään niin vähällä liikunnalla että hirvittää jo valmiiksi. Tästä ei taas tule mitään. Tulen olemaan ensiviikolla lääkärin luona ihan räjähtämispisteessä ja itken taas koko vastaanoton ajan niin etten saa sanaakaan suustani. pitäisiköhän kirjoittaa valmiiksi ylös kaikki sanottava, niin että voin vain antaa paperin lääkärille luettavaksi siinä vaiheessa kun aloitan hervottoman nyyhkyttämisen?

Viisaudenhammas

Minulle kasvaa viisaudenhammas ja se tekee kipeää. Toisaalta se tarkoittaa että pureskeleminenkin sattuu. Vähään aikaan ei siis taida tulla ongelmia sen kanssa että söisin liikaa jotain kiinteätä. Taidan siirtyä kokonaan sosekeittoihin kunnes hammas on tullut kokonaan ikenen läpi. Huomasin myös että oksentaminen on yhtä tuskaa. Ientä rupesi kirvelemään ja tuntui ettei siitä kirvelemisestä tullut loppua pitkään aikaan. Yritän syödä niin vähän ettei tule pakkoa tehdä sitä uudelleen. Ehkä viisaudenhammas tekisi minut viisaammaksi ja lopettaisin koko homman. Kuinkahan moni tuotakaan uskoo?

Jouduin pitämään tänään vapaapäivän. Tuntui aamulla siltä että toinen jalka kramppaa välittömästi jos teen yhtään mitään. Vihaan kramppeja. Eilen krappasi käsi ja tänään jalka. Kuulin että jotkus syövät magnesiumia kramppeihin. Voisin vaikka kokeilla, vaikakin olen kyllä ymmärtänyt että krampit voisivat johtua ihan yhtä hyvin natriumin tai kaliuminki puutteesta. Voisin tietysti odottaa ensi viikkoon ja kysyä lääkäriltä. Päätin että pidän vapaata liikunnasta jo tänään, en vasta viikonloppuna. Luulen että tein hyvän ratkaisun. En edes lukenut yhtään ja yritin nukkuakin. Nukun niin järjettömän huonosti että minulla on aina univelkaa.

Odotan vaihteeksi aivan järjettömästi seuraavaa lääkärissä käyntiä. Vihaan sitä aina, joten päätin käyttää palkintasysteemiäni. Kun käyn siellä saan syödä sen jälkeen laskiaispullan. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Mies tulee onnelliseksi kun näkee minun syövän pullan ja minä taas selviän vastaanoton läpi sillä kun mietin pullaa jonka saan mussuttaa sen jälkeen.

Kuntosalin sotanorsu

Välillä jaksan olla ahkera ja niinä päivinä olen jopa ihan sinut itseni kanssa. Jos kaikki ei mene juuri niinkuin haluan vihaan itseäni suunnattomasti. Tänään on mennyt ihan hyvin. Kävin aamulla kuntosalilla, päivällä spinningissä ja illalla vielä kuntosalilla. Luin 8 tuntia ja jälleen palkitsin itseäni poikkeavan pitkästä lukuajasta. Tällä kertaa palkintoni oli omena. Olen kyllä aika poikki ja ajattelin että voisin huomenna käydä vain kerran spinningissä että kroppa saisi vähän levätä. Viikonloppuna voisin ehkä ottaa yhden ihan vapaapäivän niin etten harrastaisi oikeastaan mitään urheilua. Se kyllä tulee tarkoittamaan automaattisesti sitä että joko en syö mitään koko päivänä tai oksennan kaiken mitä olen syönyt, mutta pakko tässä on levätä välillä.

Olisipa ihana viettää kokonainen päivä niin ettei tarvitsisi urheilla kertaakaan ja voisi syödä ihan mitä vain eikä tuntisi oloansa syylliseksi. Mahtava unelma ja aion joskus vielä saavuttaa sen. Tiedän jopa mitä söisin sinä päivänä. Söisin dallaspullan, sellaisen ihanan. En joutuisi oksentamaan, en urheilemaan kaloreita pois, en itkemään sitä miten olen surkeä kun söin. Osaisin vain nauttia siitä pullasta, niinkuin pitääkin. Surullista joutua haaveilemaan noin tyhmistä asioista. Ymmärtääkseni tarkoitus olisi että jokainen päivä olisi sellainen. Ehkä joskus on?


Istuskelen tässä lattialla selkä patteria vasten. Lihavampana ei ikinä ollut näin kylmä. Nyt tuntuu siltä että minulla on ollut viimeksi lämmin kesällä ja silloinkin palelin melkein jatkuvasti. Nykyisin pitää aina olla päällä vaatetta aivan mahdottomat määrät jos ei halua kärsiä kylmästä ja oikeastaan sama vaikka vaatetta olisi kuinka valtavasti kylmä on silti. Joskun kolme tai neljä vuotta sitten oli vielä lämmin talvellakin. Kurjaa kun painon laskun huomaa aina kaikista kurjista jutuista, mutta kun katsoo peiliin tuntuu suunnilleen siltä etten huomaisi kovin suurta eroa sotanorsuun. Tuntuu tyhmältä kuulla muilta sitä miten on laiha, kun itse osaan keskittyä vain niihin kohtiin joida pidän liian isoina.

Yhdessä

Vietetään miehen kanssa välillä päiviä jotka on pyhitetty sille että ehditään olla yhdessä. Tänään käytiin ravintolassa. Söin salaatin ilman kastikkeita tai mitään joten mitään vahinkoa ei tapahtunut. Aamulla ehdin käydä spinningissä, mutta illan kuntoilu jäi välistä. Jätinkin välipalan tänään väliin ja varmaan jätän myös iltapalan pois... saan säästettyä sillä sen 100 kcal eihän se kamalasti auta, mutta edes vähän. Kohta jatketaan pelaamalla lautapelejä.

Pullava ongelma

Päivä mennyt yllättävän kivasti. Jaksoin nousta aamulla kuudelta ja lähdeä kuntosalille. Menin kirjastoon ja olin lukemassa 9 tuntia. Yleensä luen korkeintaan 6 tuntia, mutta päätin tänään että jos luen pidempään saan syödä kolme pikkulusikallista kuivakakkua, nam nam oli hyvää. Sitten vielä lukemisen jälkeen kävin spinningissä. Arvelisin että olen onnistunut urheilemaan pois ehkä 900 kcal ja söin ehkä 700, joten vaikka syötyä on tullut kohtalaisen runsaasti niin onneksi kulutus on kuitenkin isompi.

Iso pohdinta on käynnissä. En ole vielä päättänyt teenkö laskiaispullia. Niitä tulee kuitenkin tehtyä niin paljon. Toisaalta jos teen ne itse voin tehdä paljon paljon kevyempiä kuin kaupasta ostetut. Joudun kuitenkin vähintään sen yhden pullan syömään koska avomieheni ei taatusti hyväksy jos ilmoitan etten tänä vuonna aio syödä laskiaispullaa. Hän tietää liian hyvin että ne ovat yksi suurimmista herkuistani ja aloitan niiden odottamisen yleensä jo heti joulun jälkeen. Sinällään viisainta olisi tehdä itse ja syödä vain yksi, mutta kuten sanottu rakastan niitä. Onnistuisinkohan pidättelemään itseni? Todennäköisestihän tämä tulee päättymään siihen että söin mitä tahansa ja miten monta tahansa niin oksennan kuitenkin. Luulen kuitenkin että kokkailen itse pullat, makeutan makeutusaineella, käytän kerman tilalla kevyttä vaniljavaahtoa ja normaalin hillon sijaan kevyempää versiota... ehkä onnistuisin syömän yhden pienen pullan ja pitämään sen vielä sisälläni ilman että itken koko seuraavaa viikkoa läskejäni. Miten ihmisellä voi olla näin tyhmiä ja turhia ongelmia? Ihan tässä pitää itseään idioottina.

Luvan kanssa

Okei, putki loppui niinkuin epäilinkin. En kyllä ole pätkääkään yllättynyt loppumisesta. Ihmetyttää enemmänkin kuinka olin näin kauan ilman. En saanut miestä ulos talosta että olisin saanut oksentaa rauhassa. Olin kuvitellut aina olevani niin salamyhkäinen. Luulin ettei avopuolisoni tiedä että oksentelen. Illalla hän katsoi minua ja sanoi että jos minun on se pakko tehdä niin tee. Olin ihan ihmeissäni että mistä nyt edes puhutaan. Sitten hän sanoi että mene oksentamaan jos et ilman osaa olla. Alkoi pyörryttämään ja olin pitkän ihan suu auki. En osaa valehdella en niin yhtään ja hän tietää sen. Voin jättää asioita kertomatta, mutta nyt sitten hän kysyi suoraan että oksennanko salaa. Pakko oli myöntää. Tuntui siltä että tahtoisin vajota maan rakoon, hävetti niin kovasti. Hävettää vieläkin. Häpeä ei kyllä oksentamista estä. Eli kävin hoitamassa hommani jonka jälkeen jouduin keskustelemaan asiasta pitkään ja hartaasti. Luojan kiitos hän kuvittelee että sitä tapahtuu vain hyvin harvoin ja että pääasiassa vain olen syömättä ja liikun kuin hullu. En joutunut lupaamaan että kerron aina kun teen sen, onneksi. Siihen en varmaan edes pystyisi. Eikä suhde kyllä edes kestäisi sitä. Luulen että hänenkin ymmärtäväinen hymynsä hyytyisi viimeistään kun jollain viikolla sanoisin tehneeni jutun kahteen tai kolmeen kertaan joka päivä.

Tulin juuri salilta ja alkaa tuntua siltä että olen ihan poikki. Varmaan joudun kohta haukkaamaan vähän jotain proteiinia, muuten joka paikka on niin kipeänä etten kärsi huomenna urheilla ollenkaan. Tänään on minun virallinen kotimittauspäiväni. Tehdään kerran viikossa sellainen yhdessä miehen kanssa. Hän saa samalla vakoiltua että miten huonosti minulla menee. Minä taas toivon juuri niitä lukemia joita hän pelkää. Tiedän painavani tänään paljon ja se masentaa minua ja pahasti... Perjantaina olisin saanut ainakin kiloa pienemmän lukeman ja vyötärö olisi varmasti myös ollut pienempi. Mutta mittauspäivä on tänään ja saan kärsiä tyhmyydestäni... mitäs söin.

16:06
Jatkanpas vielä vähän... Olen ihan hepulissa. Mikään ei mene niinkuin olen suunnitellut. En kyllä ole vielä syönyt mitään, mutta siihen hyvät jutut loppuvatkin. Puhuin äidin kanssa puhelimessa melkein tunnin ja iski paniikki. Mamma alkaa olla huolissaan ja en tykkää siitä yhtään. Ei kylläkään syömisestä, josta pitäisi olla ehkä huolissaan vaan siitä olenko pahasti masentunut. Masennuksen suhteen on mennyt hyvin jo jonkin aikaa. Tai no joo, en ainakaan itke ihan joka päivä ja tuntuu siltä että maailmassa on jotain hyviäkin juttuja ja minullakin on mahdollisuus joskus hamassa tulevaisuudessa saavuttaa jotain, jos vain pääsen eroon tästä tyhmästä syömissekoilusta.

Rakastan äitiä ja en tosiaan haluaisi huolestuttaa. Tuntuu aina siltä että olen historian huonoin ihminen kun joku minulle tärkeääkin tärkeämpi ihminen huolestuu. Tai no niitä erittäin tärkeitä ihmisiä on vain kaksi: mies ja äiti. Voi kun voisin tehdä molemmat iloisiksi ja päästä sanomaan että kaikki on hyvin ei tarvitse enää olla huolissaan. Nyt voin vain sanoa että yritän parhaani ja ettei olla yhtä huonossa tilanteessa kuin viime vuonna. Ei kuulosta kovin hyvältä, ei lähellekään siltä mitä haluaisin sanoa.

Niin ja voi kun minä haluaisin samanlaiset jalat kuin Vladalla... miten jollain voi edes olla tuollainen vartalo? Niistä jaloista voisi riittää pari senttiä minullekin. En kyllä haluaisi olla pidempi, mutta ottaisin mielelläni pidemmät jalat ja lyhyemmän selän. No se ei tule toteutumaan joten pitää kai tyytyä tähän ja yrittää parannella parhaansa mukaan.