Pääsiäispaniikki

Paino: 45.7 kg (BMI 16.8)

Tänään mennään miehen vanhemmille ja ollaan siellä yksi yö. Tulen ylensyömään ja itkemään ahdistustani koko yön. Yritän taatusti jossain välissä oksentaa ja häpeän sitä jo nyt. Voi kun selviäisin tästä pääsiäisestä kunnialla. Kunpa en jäisi kiinni oksentelusta, tai ieluiten kumpa voisin olla oksentamatta. On juhla ja minun pitää yrittää ottaa rennosti. Helpommin sanottu kuin tehty. Pakatessani laukkua huomasin että mukaan lähti epämukavan paljon pientä apuvälinettä oksentamiseen ja sen peittämiseen. Pitäisiköhän purkaa laukku ja yrittää tehdä oksentamisesta mahdotonta... toisaalta oksennan kuitenkin jos siltä tuntuu oli mukana terpeistoa tai ei. Kai siis on paras että voin tehdä sen niin huomaamatta, hiljaa ja nopeasti kuin mahdollista ja näyttää ja tuoksua vielä jälkikäteen hyvältä?

Ärh... tahdon nauttia pääsiäisestä, tahdon unohtaa tämän tyhmän sairauden edes täksi viikonlopuksi ja syödä suklaamunia niinkuin normaalit ihmiset. Ei niin ei... lasken kauhuissani päässäni jo kaloreita, kuinka paljon saan ruuasta jos ruokana on sitä, tätä tai tuota... Olen aina kauhuissani kun en itse tee ruokaa, joten en voi laskea kaloreitakaan niin tarkkaan enkä myöskään rajoittaa niiden saantia kuten haluaisin.

Lopetettiin tänään poikaystävän kanssa karkkilakko. Sanomattakin selvää että minä kuitenkin yritän sitä jatkaa, mutta joudun syömään hieman poikaystävän läsnäollessa, koska olen tyhmyyksissäni mennyt niin lupaamaan joskus kolme kuukautta sitten. Sain olla kolme kuukautta lakossa, mutta nyt joudun sitten pitämään karkkipäiviä ainakin kerran kahdessa viikossa. Onneksi pääsiäinen menee ensimmäisestä karkkipäivästä, joten kaksi seuraavaa viikkoa olen turvassa.

Huomaan taas kijroituksistani että olen menossa vain sairaampaan ja sairaampaan suuntaan. Kysyin poikaystävältäni kysymyksen jota olen miettinyt tässä vähän liikaakin. Entä jos en oikeasti haluakaan parantua. Entä jos pelkään lihomista niin paljon etten voi koskaan parantua. Pelkään etten enää kohta voi sanoa että haluan parantua, alan jo melkein pelätä sitä että parantuisin. Pelkään jokaista kiloa, jokaista grammaa joka voisi tulla lisää. Apua, en saisi. Tämä menee toivottomaksi. Tuntui hyvältä kun olin varma että haluan parantua, mutta sitä mukaa kun bulimia on vaihtunut anoreksiaan olen vain lipunut kauemmas ja kauemmas siitä halusta. Häpeän itseäni, mutta samalla pääni huutaa että olen hyvä ja ihana kun painoni putoaa.