Kipeänä ei liikuta

Edelleenkin on se lihas selässä aivan mielettömän kipeänä. Ahdistavaa kyllä liikunta jää väliin. Tälle viikolle tulee siis vain 6 tuntia kunnollista liikuntaa. Hyötyliikuntaa tietysti on tullut siinä sivussa, mutta ei se paljoa lohduta. Tänään oli jälleen mittauspäiväni. Paino oli 49.3 kg. Vyötäröni oli kutistunut pikkuisen, olisin toivonut vähän pienempää lukua, mutta pääasia ettei mitta kuitenkaan ole kasvanut. Vyötäröni oli siis 58cm. No ehkä ensi viikolla onnistun taas paremmin. Alaspäin mennään, hitaasti mutta varmasti. Parempi kai näin kuin että alas mentäisiin hirveällä vauhdilla ja sitten sortuisin ahmimaan.

Tänään ja huomenna aion pärjätä aika vähillä syömisillä. Yritän vähän kompensoida sitä etten pääse liikkumaan. Huomenna menen lääkäriin ja matkalla aion ostaa särkylääkettä. Sitten voin varmaan liikkua taas. Jos ei muuta niin turvaudun crosstraineriin. Olen niin onnellinen kun on välillä vähän lämpimämpi. Tuntuu siltä että kevät saisi tulla jo. On pitkästä aikaa sellainen päivä jolloin voisin olla ulkona palelematta. Vielä jos paistaisi aurinko niin tämä olisi jo ihanaa. Pieneksi thinspoksi minulle vielä ihana kaunokainen, jonka kädet ovat ainakin minusta aivan uskomattomat.

Au au au!

Kävin tänään salilla ja luin 4 tuntia. Kotiin tullessa kävin kaupassa ja kun nostelin painavia pusseja niin au! Lihas taisi revähtää. Onneksi maanantaina on lääkäri niin voin siellä valitella tuosta. Kotiin käveleminen oli yhtä tuskaa ja kesti varmasti tuplasti yhtä kauan kuin normaalisti. Mikä pahinta en saa edes ottaa särkylääkettä. Masennuslääkkeeni kanssa ei saa syödä muuta kuin panadolia ja se on loppu. Suunnilleen kaikkea muuta kyllä löytyisi. Eikä minusta tämän kivun kanssa ole apteekkiin lähtijäksi, varsinkin kun pitäisi mennä keskustaan. Lähiapteekki kun ei ole viikonloppuna auki. Olen sopivasti yksin kotonakin joten en voi hätistää edes poikaystävää apteekkiin. Onneksi sentään ei tarvitse lähteä ruokakauppaan enää. Hmmm... niin ja paino oli tänään 49.4 siitä olen tyytyväinen. Eli jotain hyvää tässäkin päivässä.

Paino alkaa nelosella!

Tuntuu tosi hyvältä. Painon ensimmäinen numero oli tänään vihdoin ja viimein taas 4! Eli tosiaan tänään painoin 49.8 ja olen tosi iloinen. Alan vähitellen lähestyä tilannetta ennen joulua. Jotenkin 49.9 tuntuu paljon paljon vähemmältä kuin 50 vaikka niiden välissä on vain 100 grammaa. Kuitenkin tänään olen tyytyväinen painooni. Se ei tietenkään tarkoita sitä ettei tavoite olisi pudottaa sitä alemmas. Maanantaina joudun kyllä lääkärissä punnittavaksi, mutta juuri nyt en jaksa huolehtia edes siitä. Nautin tästä ja huolehdin huomenna. Nyt pitäisi vain raahata itsensä salille ja sitten tulla äkkiä kotiin ja ruveta lukemaan. Vaikeata ryhdistäytyä kun tekisi mieli vain tanssahdella iloisena ympäriinsä.

Laiskiainen

Voiko ihminen tuntea olonsa näin vetämättömäksi. En saa kertakaikkisesti mitään tehtyä. Lähdin tänään lukemaan ja sain aamun luettua ihan hyvin. Itseasiassa sain päivän lukutavoitteen sivullisesti kuntoon. Tuntitavoite ei kuitenkaan sitten toteuttunut. Menin syömään ja tuli kurja olo. En jaksanut enää lukea joten tulin kotiin. Nyt tuntuu tosi laiskalta. Varsinkin kun tiedän että seuraavalla viikolla on ainakin kaksi päivää jolloin en saa luettua, mahdollisesti jopa neljä. Tämä pääsykokeisiin lukeminen stressaa minua aivan valtavasti. Vaikka olisi lukenut kuinka paljon niin aina on lukenut liian vähän. Vaikka osaisi mitä niin silti ei osaa koskaan riittävästi.

Olisi hirveä hinku saada jotain syötävää. Odotan kuitenkin kiltisti iltaruokaan, syön ison lautasellisen salaattia ja se saa riittää. Olin tänään laiska enkä ole harrastanut mitään liikuntaa, joten saan luvan sitten myös syödä vähemmän. Paino pysyi samassa kuin eilen. Tähän mennessä olen syönyt 300 kcal, mutta luulen että tulen kuitenkin vielä syömään ehkä 200 lisää. Miinukselle siis kuitenkin jäädään vaikka liikuntaa ei tulekaan.

Odotan jo pääsiäistä. Silloin saan syödä jotain hyvää taas. Olen vähän suunnitellut että haluaisin maistaa sitä uutta vadelma Kismettiä. Toisaalta sitten on tosi kurjaa jos se onkin pahaa. Vaikeata päättää pitäisikö turvautua johonkin jonka tietää varmasti hyväksi vai kokeilla uutta. Eihän sitä koskaan tiedä jos löytäisi uuden suuren herkun.

Tahtoo jumppaamaan!

No ei päivä mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Kävin kyllä aamulla salilla ja vielä sitten ennen kotiintuloakin, mutta jaksoin lukea vain 4 tuntia. On vähän syyllinen olo. Toisaalta aina ei voi mennä niin täydellisesti. Syömisen suhteen sentään ei onneksi ole mitään valittamista. Painokin oli taas laskenut. Joten jos lukemista ei huomioi niin on mennyt ihan kivasti.

Huomenna aion lähteä spinningiin. Nyt on ollut jo pari päivää niin etten ole oikeastaan voinut pahoin ja alkaa jo kyllästyttää salilla käynti. Se on kivaa, mutta ei sitä jaksa joka päivä paria kertaa kuitenkaan. En uskaltanut vielä tänään lähteä ja jouduin perumaan jumppatunnin, mutta ehkä huomenna olisi tarpeeksi hyvä olo.

Välitavoite päätetty

Kävin psykologilla. Oli aika rankkaa tällä kertaa. Nyt alkaa vähitellen helpottaa. En kuitenkaan saanut koko päivänä tehtyä mitään muuta. En pystynyt lukemaan enkä urheilemaan. Teki mieli vain itkeä koko päivän. Avomies on kuitenkin kipeänä joten en voi tehdä niinkuin haluaisin, onneksi. Ei tietenkään ole hyvä että hän on kipeä, mutta hyvä ettei ole aikaa rypeä suruissaan. Olenkin käyttänyt sen vähän jaksamisen mitä minulla tänään on ollut hänen hoitamiseensa. En viitsi näyttää miten maassa olen kun toisella on itsellään kurjaa.

Huomenna yritän ryhdistäytyä. Tavoitteena olisi käydä salilla edes kerran, sekin riittäisi ja lukea edes 4 tuntia. Parempi aina huonon päivän jälkeen asettaa vähän matalampia tavoitteita ettei tule toista huonoa päivää kun niitä ei saavuta. Osaan kyllä taikoa niitä huonoja päiviä ihan ilman syytäkin, joten toivotaan ettei huominen olisi sellainen. On tässä päivässä hyvääkin, paino oli taas laskenut vähän. Otin välitavoitteekseni 58 ja sen saavutettuani saan miettiä vielä yhden uuden tavoitteen. Näin minulla on tavoite ja mikä parasta saan hivuttaa sitä vielä alaspäin saavutettuani sen.

Mies olisi hepulissa jos saisi tietää että minulla on jälleen tavoite. Hän sanoo että alipainoisen painotavoitteiden tulisi olla korkeampia kuin oikea paino, ei matalampia. Tottahan se on, mutta minua ahdistaa jo pelkkä ajatus lihomisesta, oikeastaan myös ajatus siitä etten laihdu ahdistaa. Jotenkin elättelen päässäni kuvaa siitä miten kaikki on niin täydellistä kun painan vähän vähemmän, vaikka kyllähän minulle sitä toitotetaan ettei se niin ole. Joka viikko mittaamme yhdessä kuinka paljon painan ja kuinka paljon vyötärön, lantion ja rinnanympärykseni ovat. Laihtumiseni siis kyllä tulee huomatuksi. Onhan hän huolissaan, mutta luulen että hän kuitenkin kuvittelee että olen päässyt ainakin tavoitteista eroon ja laihtuminen jatkuu vain vanhojen tapojeni vuoksi. Luoja minä häpeän itseäni välillä. Ei tästä silti pelkän häpeän voimin pääse eroon.

Uskaltaisinko ottaa tavoitteen?

Tämäkin päivä on mennyt aika kivasti. Kävin kahdesti salilla ja luin ahkerasti pääsykokeisiin 6 tuntia. Syöminenkin on sujunut ihan hyvin, eli en ole syönyt kovinkaan paljon. Toivottavasti iltakin sujuu hyvin. Tahtoisin mielläni olla kohtalaisen hyvällä tuulella huomenna kun menen psykologille. Ei huvittaisi itkeä taas niin etten saa sanaakaan suustani. Sellaiset käynnit ovat vain aika noloja ja ahdistavia.
Vaihteeksi jälleen kuva ihanaisesta Vladasta. Se innoittakoon minut pinnistelemään vielä vähän enemmän. Olen suunnitellut että voisin yrittää päättää jonkin painon jota tavoittelen. Sitten en saisi myöskään mennä sen alle. Pelkään kuitenkin että siinä käy kuten aina ja huomaan hivuttavani sitä aina alemmas ja alemmas. En haluaisi pettyä itseeni jälleen. Toisaalta on ihana olla kun on joku tavoite jota kohti pyrkiä. Tuntuu myös hyvältä kun tavoitteen saavuttaa. Luulen että otan tavoitteekseni 45 kiloa. Kunhan ensin saan päätettyä uskallanko ottaa oikeaa tavoitetta jälleen.

Joskus kasvan naiseksi

Olen tainnut ajaa itseni vähän loppuun. En ole jaksanut koko päivänä olla jalkeilla yli puolta tuntia. Sydän hakkaa hulluna ja tuntuu kuin jäätyisin hajalle vaikka makaisin pukeissa kolmen peiton sisällä lämpimässä huoneessa. En ole tietysti syönyt mitään. Painoin tänään 50,4 kg mikä oli ihan kiva huomata. Olen kohta jo siinä missä olin ennen joulua. Mutta tämä olo on aivan järkyttävä. Tänään silti on sellainen päivä että tuntuu kuin en haluaisi ollenkaan päästä edes eroon tästä pikku häiriöstäni. Olin niin lumoutunut kun katsoin peiliin. Alan jälleen muistuttamaan hieman sitä hoikkaa olentoa joka olin aiemmin. Samaan aikaan pelottaa ja olen onnellinen. On tämä vain kummallista. Huomenna on maanantai ja joudun syömään vähän väkisin että jaksan lukea kunnolla. Hirvittää mielettömästi lähteä tuonne ulos. Jos minulla on kylmä jo täällä sisällä vaikka päällä on vaatetta vaikka kuinka niin taatusti jäädyn tuolla pihalla.

Isomummoni kuoli jo ajat sitten, mutta hän on pyörinyt päässäni koko päivän. Luulen että saatoin ehkä nähdä hänestä unta, vaikken muista sitä. Tajusin miten minun on ikävä. Sellaisia naisia on harvassa. Niin tyylikkäitä, vahvoja, älykkäitä ja määrätietoisia. Mummoni ei ole ollenkaan samanlainen. Hän on omalla tavallaan aivan uskomaton ihminen, lämmin, huolehtiva ja touhukas. Äitini taas on sellainen jonka on pitänyt selviytyä koko ikänsä. Hän ei luota juurikaan elämään tai ihmisiin. Minuun hän kuitenkin luottaa kuin kallioon, vaikken sitä aina ansaitsisikaan. Isomummoani ihailin aina. Kun muut mummot vetivät päähänsä huivin ja jalkoihinsa lämpöiset toppahousut isomummo sovitti päälleen tyylikkään hatun ja yhtä tyylikkään hameen. Hän oli nainen ja nautti siitä. Halusin aina olla kuin hän, haluaisin vieläkin. Hän kuoli rintasyöpään ja vielä viimeisellä kerralla sairaalaan lähtiessään hän halusi näyttää edustavalta, koska niin hienon naisen kuuluu tehdä. Sellaisia lähes satavuotiaita on harvassa. Sain nimenikin hänen mukaansa. Olen onnellinen että minulla on elämäni aikana ollut hänetkin naisen mallina. Naisia elämässäni on aina ollut paljon. Miehiä ei juurikaan. Tätejä, äiti, mummoja, isomummoja, äitipuoli. Olen kiitollinen heistä kaikista. Vaikken sen mukaan käyttäydy niin ainakin jossain syvällä sisälläni tiedän että upeita ja ihmeellisiä naisia on monia erilaisia. Sen pitäisi siis tarkoittaa sitä ettei minun tarvitse ahtaa itseäni langanlaihaan täydelliseen muottiin kelvatakseni naisena. Silti välillä tuntuu että naisena oleminen on minulle jotain niin suurta etten voi sitä saavuttaa koskaan. Jäänkö ikuiseksi tytöksi?

Kiva päivä

Päivä on mennyt aivan uskomattoman hyvin. Tai ainakin jos ottaa huomioon että se on minun päiväni. Kävimme poikaystävän kanssa Heurekassa. Oli ihan hurjan hauskaa. Tuntui siltä että olen pieni kakara taas. Yleensä niinä päivinä jotka vietetään yhdessä joudun aina syömään enemmän kuin haluaisin, mutta tänään en ole joutunut tekemään oikeastaan edes sitä. Olen syönyt korkeintaan 300 kcal, tuskin edes sitä. Olo on mahtava ja tuntuu siltä että pystyn mihin vain. Huomenna kylläkin on punnituspäiväni ja saa nähdä mitä miekkoseni sanoo siitä kun painoni on pudonnut jälleen. Tuskin mitään, katsoo vain sellaisella ilmeellä että mussutan oitis litran puuroa. Tuntuu että halkean kahtia. Haluaisin painaa vähemmän, mutta haluaisin myös tehdä miehen onnelliseksi ja lopettaa hupsutteluni. Toisaalta jos painaisin enemmän kuin viime viikolla olisin niin surullinen että tekisin sillä hänetkin surulliseksi. Nyt hän edes on iloinen siitä kun minä olen iloinen, vaikka se vaatiikin jotain sellaista mistä hän ei pidä alkuunkaan.

Illan olenkin käyttänyt "hyödyllisesti" ja ihastellut kaunotarten kuvia. Kerrankin tuntuu siltä ettei ehkä olekaan aivan täysin mahdotonta saavuttaa edes osaa siitä kauneudesta. Tänään aamulla katsoin itseäni peilistä ja olin lähes tyytyväinen. Kunpa se mieliala jatkuisi vielä huomennakin. Harva asia on niin harvinaista herkkua kuin se että olen tyytyväinen ulkonäkööni tai edes siedän sitä. Tästä pitäisi nauttia. Sääli ettei ole mitään juhlaa tai muuta johon voisin mennä. Olisi ihana laittautua ja kerrankin juhliin lähtiessä ajatella että näytän hyvältä. No haaveita, haaveita. Mielialani kestäisi hyvänä kunnes ottaisin ensimmäisen drinkin tai söisin ensimmäisen suupalan. Sen jälkeen kaikki olisikin tuhottu ja vihaisin itseäni jälleen, joten ehkä tämä on ihan hyvä. Kohta voinkin mennä nukkumaan ja olla onnellinen hyvästä päivästäni. Jos mahdollista tilaan toisen yhtä hyvän!

Minä tulen kalliiksi

Mies tuli kahdelta eilen kotiin ja minulla oli herätys kuudelta. Sain unta vasta kolmelta, ehdin kyllä nukkua pikkuisen ennen sitä kun hän tuli, mutta kuitenkin sain vain ehkä sen kolmisen tuntia unta. Onnistuin kuitenkin raahautumaan suunnitelmani mukaan verikokeisiin kahdeksaksi. Kuvittelin että joudun jonottamaan labraan monta tuntia, mutta enpä joutunutkaan. Aina aikaisemmin olen istunut jonossa ainakin sen puoli tuntia, mutta nyt pääsin heti sisään kun otin vuoronumeron. Päivä alkoi siis sen osalta aivan upeasti. Toisaalta olin sitten tosi nälkäinen kun en ollut syönyt aamupalaa, joten jouduin menemään syömään aiemmin kuin olin suunnitellut. Päivän ohjelma meni vähän sekaisin, mutta se ei oikeastaan haitannut, koska salilta tullessani voin niin pahoin että jouduin jättämään lukemisen väliin ja tulin jo kotiin. Toivon edelleen että lääkäri olisi oikeassa ja tämä pahoinvointi loppuisi parissa viikossa.

Mietin tänään sitä miten juoksen lääkärissä harva se päivä. Onko ihminen kuten minä, syömishäiriöinen, tosiaan oikeutettu tähän kaikkeen? Sinällään kysehän on vain syömisestä, luulisi ettei sen pitäisi olla niin vaikeata. Minunkin hoitoni varmasi maksavat, enkä varmasti joudu niistä maksamaan kuin hyvin pienen osan. Olen taakka valtiolle, kulutan kunnan varoja. Vien rahaa pois tärkeämmiltä asioilta. Turha totuutta on kiistää. Ei sen pitäisi olla niin että joku maksaa veroja jotta aikuinen ihminen oppisi syömään. Käyn kuitenkin lääkärissä ja aion jatkaa käyntejäni, aion parantua. Jollen parane en koskaan tule saamaan opintojani päätökseen. Olisin vain aina riippa jota muut joutuvat raahaamaan perässään. Jos parannun voin tehdä töitä. Voin olla hyvä ja kunnolinen kansalainen jonka ei tarvitse hävetä. Olen opiskelija ja maksamani verot ovat pieniä kuten tulonikin silti saan hoitoa josta minun tulisi olla hyvin kiitollinen. Teenkin kiltisti kaiken mitä lääkärit käskevät. Vaikka joudunkin häpeämään lähes jokaine päivä epäonnistumisiani elän toivossa että jokin päivä minua ei voisi vähempää kiinnostaa mitä vaaka näyttää. Juuri nyt kuitenkin elän omassa pienessä maailmassani jossa ruoka on saanut mielettömät mittasuhteet ja mielialani on täysin riippuvainen vaa'an lukemista. Uskon silti että suunta on parempaan. Laihdun kyllä, mutta en ainakaan aiempaa nopeammin.

Olen vain huijari!

Pahoinvointi on hieman lievittänyt, ainakin sain tehtyä tänään edes jotain. Urheilemaan en uskaltanut lähteä vieläkään, mutta kävin lääkärissä, luin, kävin luennolla ja sain vihdoin hoidettua ostokset jotka on pitänyt hoitaa jo pidemmän aikaa. Huominenkin menee hieman hässäkässä kun on ekg ja verikoe. Onneksi ensiviikolla on vähän rauhallisempaa. En tykkää siitä kun normaali päiväjärjestykseni ei toimi. Lääkärissä käynti sotkee aina koko päiväni. Huomenna aion kuitekin lähteä salille. Odotan sitä jo innolla. Olen toista päivää ilman kunnon liikuntaa ja tuntuu jo siltä että tulen hulluksi. Olo on todella syyllinen jokaisen suupalan jälkeen. Toisaalta ihan kuin en muka tuntisi itseäni syylliseksi liikunnasta huolimattakin.

Ostin tänään kasan kirjoja. Yksi ostoksistani on Siskonmakkarat joka on "kirja siitä miltä syömishäiriö tuntuu" Tosiaan kirja koostuu yhdentoista syömishäiriöisen tytön kirjoituksista. Olen lukenut vasta ehkä puolet ja olen jo pariin kertaan herännyt ajattelemaan sitä miten on edes mahdollista että ihminen onnistuu sotkemaan elämänsä näin? Varsinkin kun sotkun aiheuttaa jokin niin tavallinen ja vaaraton asia kuin ruoka. Ihana kuitenkin välillä lukea jotain muutakin kuin koulukirjoja. Sain muuten valtavan hingun ostaa siskonmakkaroita, en ole koskaan maistanut sellaista. En kyllä varmaan söisi kuin ihan minipalan, mutta himo on valtava.

Tänään mieliala on ollut yllättävän hyvä. Vaaka oli aamulla kiltti. Olen syönyt aika hyvin (=vähän). Toisaalta puhuin äidin kanssa puhelimessa. Jouduin taas jättämään niin monia asioita sanomatta että tuntui siltä että valehtelen. Miksi ihmeessä tämän pitää olla tällaista, miksi huijaan rakkaimpiani? Toisaalta kun en kerro kaikkea säästän heitä monelta surulta. Silti tuntuu pahalta. Onneksi sentään avomieheni tietää asioistani enemmän kuin äitini. En jaksaisi sitä jos joutuisin peittelemään esimerkiksi masennusta. Äidille yritän soittaa aina silloin kun mieliala on hyvä. Kun käyn siellä yritän valmistautua monta viikkoa etukäteen jo siihen että jaksan ne pari päivää olla itse naantalin aurinko. Teen äitini onnelliseksi ja tulen itseasiassa itsekin paremmalle tuulelle kun näen äidin onnellisuuden. Tuntuu tyhmältä miten paljon valehtelemisella voi saavuttaa. Suoraan päin naamaa en periaatteesta valehtele, mutta pidän kyllä tarkkaan huolen ettei mammalle tule mieleenkään kysyä vääriä kysymyksiä, niitä joihin en halua vastata. Valehtelua sekin on, vähän erilaista vain, ei ihan yhtä suoraa.

Kunpa voisin oikeasti olla sellainen jota esitän. Olisin juuri se iloinen, onnellinen olento joksi monet minua kuvittelevat. Olisipa elämä ihanaa, onnellista ja autuasta. Jos joskus siihen pääsen minun täytyy muistaa olla kiitollinen. On minulla onnellisia päiviä nytkin. Tämä on jo suuri parannus. Viime vuosi oli aivan kamala. Silloin itkin päivittäin ja olin varmaan useita kuukausia hymyilemättä kertaakaan, jos siis hysteerisiä naurukohtauksia ei lasketa mukaan. Nyt ollaan jo paremmassa tilanteessa. Osaan olla välillä iloinen, jaksan nousta aamulla ylös sängystä, voi kestää viikonkin ilman yhtään itkua. Jaksan jopa välillä toivoa että parantuisin joskus. Ehkä saan joskus ratsastaa voittoisana auringonlaskuun suu hymyssä.

Kotona saa rauhassa voida pahoin

Nukuin pitkään. Jätän suosiolla tämän päivän lukemisen väliin. Voin edelleenkin pahoin. Mietin juuri että uskaltautuisinko kuitenkin lähtemään salille. Spinningiin olin suunnitellut meneväni, mutta en uskalla lähteä tunnille jos tuleekin liian paha olo. Sitten on noloa lähteä juoksemaan pois sieltä. Eli jouduin perumaan varaukseni. Tuntui syylliseltä vaikka tiedänkin ettei syynä ole laiskuus. Jos en lähde salille olo alkaa varmasti tuntua vielä syyllisemmältä, mutta kuitenkin vähän epäilyttää. En tahdo lähteä sinnekään voimaan pahoin vaikka sieltä voikin lähteä juoksemaan pois jos siltä alkaa tuntua.

Vaaka on jälleen ystäväni. Paino oli laskenut mässyttämisestäni huolimatta. Ilmeisesti olin sitten oksentanut aika tehokkaasti kaiken ulos. Tuntuu hullulta että oksentelen jatkuvasti ja syön valtaisia määriä, mutta silti diagnoosiani ollaan muuttamassa bulimiasta anoreksiaan. Tuntuu kummalliselta, mutta kai ne tietävät sitten mistä puhuvat. Vaa'an lisäksi myös vyötäröni alkaa näyttää niitä lukemia joita haluan... Nyt mennään 59 sentissä. Tahtoisin mielelläni vielä hitusen pois. Äh... minun ei pitäisi haluta. Minun pitäisi haluta saada pari kiloa lisää ja olla tyytymätön kun senttejä häviää. Tahtoisin parantua, mutta samaan aikaan tanssin ilotanssin jokaisesta kadonneesta grammasta. Tämä on järjetöntä ja pidän itsekin itseäni tyhmänä.

Uusi lääke

Kävin tänään lääkärissä. Sain uuden lääkkeen bulimiaan/masennukseen. Kokeillaan nyt jonkin aikaa sitä. Aloitin niiden syömisen ja näköjään sain sivuvaikutuksena pahoinvointia. Lääkäri kyllä sanoi että ensimmäisen parin viikon aikana voi olla vähän vaikka mitä oireita, mutta niiden pitäisi sitten hävitä. Toivottavasti häviäisivät pian. Jos voin pahoin en voi käydä harrastamassa liikuntaa. Toisaalta jos voin pahoin en kyllä myöskään syö tai jos syön oksennan kaiken.

Olin aamulla spinningissä. Normaalisti tiistain ohjelmaani kuuluisi myös salilla käyminen illalla, mutta tänään oli lääkäri joten se jäi jo senkin takia väliin. Kävin myös ulliksella laskemassa mäkeä. Olin kerrankin fiksu ja laitoin riittävästi vaatetta. Laitoin toppahousut ja toppatakin haalarin alle. Olen edelleenkin sitä mieltä että haalarit ovat historian paras keksintö. Ne ovat niin kätevät, voi rauhassa tehdä mitä huvittaa eikä tarvitse pelätä että vaatteet menisivät likaisiksi. Sitäpaitsi kun kaikilla on sellainen ei tarvitse pahkäillä että mitä ihmettä laittaisi päälle. Lisäksi haalarissa ei vain voi näyttää lihavalta, tai oikeastaan siinä on täysin mahdotonta näyttää laihalta, joten se on ok että näyttää pulskalta. Ei tarvitse hävetä läskejään.

Söin 7 laskiaispullaa. En kyllä ole koko päivänä syönyt mitään muuta. Oksensin myös. Olo on kamala ja vihaan itseäni tästä hyvästä jälleen kerran. Olin niin maassa kun tulin lääkäriltä että huh huh. Paistoin pullia monta kymmentä ja en vain onnistunut sitten hillitsemään itseäni. Ylihuomenna on taas lääkäri. Tämä eri lääkäreiden luona juokseminen alkaa viedä aikaa niin paljon että kävisi melkein työstä. Yksi lääkäri hoitaa masennusta, yksi syömistä ja yksi sitä mitä olen syömiselläni ja syömättömyydelläni tehnut kropalleni. Jouduin menemään tänään vaalle lääkärissä. Ahdisti kun jouduin mittaamaan painon päivällä. En normaalisti suostu tekemään sitä kuin aamuisin. Toisaalta kun se oli päiväpaino sain lääkäriltä vähän kehuja siitä miten painan enemmän kuin viime viikolla. Onneksi tiedän että aamupainoni on pienentynyt.

Olen niin väsynyt!

Aamu oli ankea. Tuntui etten jaksa nousta ylös sängystä ollenkaan. Nukuin huonosti, niinkuin aina kun mieliala laskee näin alas. Olin suunnitellut käyväni aamulla kuntosalilla, mutta siitä nyt ei tullut mitään. Menen illalla spinningiin niin ehkä jaksaisin sen jälkeen käydä vielä salilla, ehkä. Eilen kävin spinnissä ja lisäksi olin salilla pari tuntia. Lähdin aamulla kuitenkin lukemaan ja sain kuitenkin luettua ehkä 4 tuntia tänään. Tarkoitus oli lukea 8 tuntia, mutta minun oli pakko tulla kotiin. Olen niin väsynyt. Tuntui että alan itkemään ja en halunnut purskahtaa itkuun kaikkien nähden. Parempi itkeä kotona. Yritän kohta nukkua. Ehkä saisin nukuttua edes pari tuntia ennenkuin pitää lähteä spinningiin. Julmaa, olen liian väsynyt että voisin nukkua. Huomenna on lääkäri, kerrankin oikeaan aikaan. Tuntuu ihan melkein hyvältä ajatukselta että pääsen vähän ruotimaan tätä mielialaa edes jollekin.

Jos jostain saisi ostaa unihiekkaa niin olisin ensimmäisenä jonossa. Oikeastaan se ei riitä mihinkään että saan nukkua. Olen väsynyt muutenkin kuin vain unen puutteen vuoksi. Olen väsynyt sillä tavalla että jokaiseen lihakseen sattuu ja olen väsynyt myös niin että kaikki tuntuu ylivoimaiselta ja vaikka kroppa jaksaisi niin minä en henkisesti jaksaisi kuitenkaan. Unen puute on melkein pienin ongelma tässä väsymyksessäni.

Tuho

En jaksa, en kestä. Vihaan itseäni. Söin viikonloppuna käsittämättömät määrät. Ahmin. En päässyt oksentamaan. Paino nousi kolme kiloa. Maha tuntuu kamalalta ja näyttää niin suurelta että joku voisi kuvitella minun olevan raskaana. En vain jaksa tätä, en ollenkaan. Olen maannut suihkun lattialla kolme tuntia itkemässä. Oksensin vatsahapotkin ulos, mutta eihän se enää auta yhtään mitään. Itken vieläkin, en vain enää ole lattialla. Viimeksi viime vuonna olen voinut näin kurjasti. Viimeksi silloin on tuntunut siltä etten oikeasti enää jaksa tätä tyhmää peliä hetkeäkään. Olisi vain helpompi lopettaa kaikki. Luoja minä pelkään. Pelkään itseäni lähes yhtä paljon kuin vihaan. Milloin minusta tuli pahin viholliseni?

Olisi ihana jos olisi joku joka ymmärtäisi. Onko joku edes selvinnyt tästä? Voiko tästä edes selvitä? En ole koskaan kaivannut näin paljon tukea. Mitä järkeä tässä suossa on tarpoa kun edessä ei ole rantaa? Pohja katoaa vain kauemmas ja jossain edessä on se suonsilmä josta ei enää pääse ylös. Tuntuu että olis sama hukkua tähän kuin pyristellä eteenpäin ja vajota vasta hetkeä myöhemmin. Lopputulos on sama. Kuuleeko sitä kukaan vaikka huutaisi apua? Erityisesti välittääkö kukaan?

Vaarallinen illallinen

Taas on perjantai. Viikko on mennyt nopeasti. Aika vain häviää jonnekin. Mennään käymään jälleen miehen vanhempien luona. Tällä kertaa myös isovanhemmat tulevat sinne joten joudun jälleen selviämään pitkästä illallisesta. Pahinta on että sain tietää tästä illallisesta vasta äsken joten olen syönyt tänään normaalisti, siis minun normaalisti. Olen syönyt jo 600 kcal tänään ja kuluttanut salilla ehkä 700. Ei tunnu siltä että selviäisin illallisesta alkupaloineen, pääruokineen ja jälkiruokineen sellaisilla kaloreilla että en tuntisi oloani epäonnistuneeksi. Miksi näitä tällaisia viikonloppuja on niin usein. Eikä tämä edes jää vain tähän iltaan vaan aiotaan olla koko viikonloppu siellä. Vihaan lihomista ja tässä on nyt vähän liian hyvä mahdollisuus siihen taas. Toisaalta tulen kyllä varmaan vetoamaan viisaudenhampaaseeni. Sen vuoksi syöminen tuntuu aika epämukavalta, joten ehkä tästä selvitään. En kyllä usko siihen edes itse.

Olin tänään vähän laiska. Luin vain 5 tuntia ja harrastin liikuntaa vain kerran. Viikonloppukin tulee menemään niin vähällä liikunnalla että hirvittää jo valmiiksi. Tästä ei taas tule mitään. Tulen olemaan ensiviikolla lääkärin luona ihan räjähtämispisteessä ja itken taas koko vastaanoton ajan niin etten saa sanaakaan suustani. pitäisiköhän kirjoittaa valmiiksi ylös kaikki sanottava, niin että voin vain antaa paperin lääkärille luettavaksi siinä vaiheessa kun aloitan hervottoman nyyhkyttämisen?

Viisaudenhammas

Minulle kasvaa viisaudenhammas ja se tekee kipeää. Toisaalta se tarkoittaa että pureskeleminenkin sattuu. Vähään aikaan ei siis taida tulla ongelmia sen kanssa että söisin liikaa jotain kiinteätä. Taidan siirtyä kokonaan sosekeittoihin kunnes hammas on tullut kokonaan ikenen läpi. Huomasin myös että oksentaminen on yhtä tuskaa. Ientä rupesi kirvelemään ja tuntui ettei siitä kirvelemisestä tullut loppua pitkään aikaan. Yritän syödä niin vähän ettei tule pakkoa tehdä sitä uudelleen. Ehkä viisaudenhammas tekisi minut viisaammaksi ja lopettaisin koko homman. Kuinkahan moni tuotakaan uskoo?

Jouduin pitämään tänään vapaapäivän. Tuntui aamulla siltä että toinen jalka kramppaa välittömästi jos teen yhtään mitään. Vihaan kramppeja. Eilen krappasi käsi ja tänään jalka. Kuulin että jotkus syövät magnesiumia kramppeihin. Voisin vaikka kokeilla, vaikakin olen kyllä ymmärtänyt että krampit voisivat johtua ihan yhtä hyvin natriumin tai kaliuminki puutteesta. Voisin tietysti odottaa ensi viikkoon ja kysyä lääkäriltä. Päätin että pidän vapaata liikunnasta jo tänään, en vasta viikonloppuna. Luulen että tein hyvän ratkaisun. En edes lukenut yhtään ja yritin nukkuakin. Nukun niin järjettömän huonosti että minulla on aina univelkaa.

Odotan vaihteeksi aivan järjettömästi seuraavaa lääkärissä käyntiä. Vihaan sitä aina, joten päätin käyttää palkintasysteemiäni. Kun käyn siellä saan syödä sen jälkeen laskiaispullan. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Mies tulee onnelliseksi kun näkee minun syövän pullan ja minä taas selviän vastaanoton läpi sillä kun mietin pullaa jonka saan mussuttaa sen jälkeen.

Kuntosalin sotanorsu

Välillä jaksan olla ahkera ja niinä päivinä olen jopa ihan sinut itseni kanssa. Jos kaikki ei mene juuri niinkuin haluan vihaan itseäni suunnattomasti. Tänään on mennyt ihan hyvin. Kävin aamulla kuntosalilla, päivällä spinningissä ja illalla vielä kuntosalilla. Luin 8 tuntia ja jälleen palkitsin itseäni poikkeavan pitkästä lukuajasta. Tällä kertaa palkintoni oli omena. Olen kyllä aika poikki ja ajattelin että voisin huomenna käydä vain kerran spinningissä että kroppa saisi vähän levätä. Viikonloppuna voisin ehkä ottaa yhden ihan vapaapäivän niin etten harrastaisi oikeastaan mitään urheilua. Se kyllä tulee tarkoittamaan automaattisesti sitä että joko en syö mitään koko päivänä tai oksennan kaiken mitä olen syönyt, mutta pakko tässä on levätä välillä.

Olisipa ihana viettää kokonainen päivä niin ettei tarvitsisi urheilla kertaakaan ja voisi syödä ihan mitä vain eikä tuntisi oloansa syylliseksi. Mahtava unelma ja aion joskus vielä saavuttaa sen. Tiedän jopa mitä söisin sinä päivänä. Söisin dallaspullan, sellaisen ihanan. En joutuisi oksentamaan, en urheilemaan kaloreita pois, en itkemään sitä miten olen surkeä kun söin. Osaisin vain nauttia siitä pullasta, niinkuin pitääkin. Surullista joutua haaveilemaan noin tyhmistä asioista. Ymmärtääkseni tarkoitus olisi että jokainen päivä olisi sellainen. Ehkä joskus on?


Istuskelen tässä lattialla selkä patteria vasten. Lihavampana ei ikinä ollut näin kylmä. Nyt tuntuu siltä että minulla on ollut viimeksi lämmin kesällä ja silloinkin palelin melkein jatkuvasti. Nykyisin pitää aina olla päällä vaatetta aivan mahdottomat määrät jos ei halua kärsiä kylmästä ja oikeastaan sama vaikka vaatetta olisi kuinka valtavasti kylmä on silti. Joskun kolme tai neljä vuotta sitten oli vielä lämmin talvellakin. Kurjaa kun painon laskun huomaa aina kaikista kurjista jutuista, mutta kun katsoo peiliin tuntuu suunnilleen siltä etten huomaisi kovin suurta eroa sotanorsuun. Tuntuu tyhmältä kuulla muilta sitä miten on laiha, kun itse osaan keskittyä vain niihin kohtiin joida pidän liian isoina.

Yhdessä

Vietetään miehen kanssa välillä päiviä jotka on pyhitetty sille että ehditään olla yhdessä. Tänään käytiin ravintolassa. Söin salaatin ilman kastikkeita tai mitään joten mitään vahinkoa ei tapahtunut. Aamulla ehdin käydä spinningissä, mutta illan kuntoilu jäi välistä. Jätinkin välipalan tänään väliin ja varmaan jätän myös iltapalan pois... saan säästettyä sillä sen 100 kcal eihän se kamalasti auta, mutta edes vähän. Kohta jatketaan pelaamalla lautapelejä.

Pullava ongelma

Päivä mennyt yllättävän kivasti. Jaksoin nousta aamulla kuudelta ja lähdeä kuntosalille. Menin kirjastoon ja olin lukemassa 9 tuntia. Yleensä luen korkeintaan 6 tuntia, mutta päätin tänään että jos luen pidempään saan syödä kolme pikkulusikallista kuivakakkua, nam nam oli hyvää. Sitten vielä lukemisen jälkeen kävin spinningissä. Arvelisin että olen onnistunut urheilemaan pois ehkä 900 kcal ja söin ehkä 700, joten vaikka syötyä on tullut kohtalaisen runsaasti niin onneksi kulutus on kuitenkin isompi.

Iso pohdinta on käynnissä. En ole vielä päättänyt teenkö laskiaispullia. Niitä tulee kuitenkin tehtyä niin paljon. Toisaalta jos teen ne itse voin tehdä paljon paljon kevyempiä kuin kaupasta ostetut. Joudun kuitenkin vähintään sen yhden pullan syömään koska avomieheni ei taatusti hyväksy jos ilmoitan etten tänä vuonna aio syödä laskiaispullaa. Hän tietää liian hyvin että ne ovat yksi suurimmista herkuistani ja aloitan niiden odottamisen yleensä jo heti joulun jälkeen. Sinällään viisainta olisi tehdä itse ja syödä vain yksi, mutta kuten sanottu rakastan niitä. Onnistuisinkohan pidättelemään itseni? Todennäköisestihän tämä tulee päättymään siihen että söin mitä tahansa ja miten monta tahansa niin oksennan kuitenkin. Luulen kuitenkin että kokkailen itse pullat, makeutan makeutusaineella, käytän kerman tilalla kevyttä vaniljavaahtoa ja normaalin hillon sijaan kevyempää versiota... ehkä onnistuisin syömän yhden pienen pullan ja pitämään sen vielä sisälläni ilman että itken koko seuraavaa viikkoa läskejäni. Miten ihmisellä voi olla näin tyhmiä ja turhia ongelmia? Ihan tässä pitää itseään idioottina.

Luvan kanssa

Okei, putki loppui niinkuin epäilinkin. En kyllä ole pätkääkään yllättynyt loppumisesta. Ihmetyttää enemmänkin kuinka olin näin kauan ilman. En saanut miestä ulos talosta että olisin saanut oksentaa rauhassa. Olin kuvitellut aina olevani niin salamyhkäinen. Luulin ettei avopuolisoni tiedä että oksentelen. Illalla hän katsoi minua ja sanoi että jos minun on se pakko tehdä niin tee. Olin ihan ihmeissäni että mistä nyt edes puhutaan. Sitten hän sanoi että mene oksentamaan jos et ilman osaa olla. Alkoi pyörryttämään ja olin pitkän ihan suu auki. En osaa valehdella en niin yhtään ja hän tietää sen. Voin jättää asioita kertomatta, mutta nyt sitten hän kysyi suoraan että oksennanko salaa. Pakko oli myöntää. Tuntui siltä että tahtoisin vajota maan rakoon, hävetti niin kovasti. Hävettää vieläkin. Häpeä ei kyllä oksentamista estä. Eli kävin hoitamassa hommani jonka jälkeen jouduin keskustelemaan asiasta pitkään ja hartaasti. Luojan kiitos hän kuvittelee että sitä tapahtuu vain hyvin harvoin ja että pääasiassa vain olen syömättä ja liikun kuin hullu. En joutunut lupaamaan että kerron aina kun teen sen, onneksi. Siihen en varmaan edes pystyisi. Eikä suhde kyllä edes kestäisi sitä. Luulen että hänenkin ymmärtäväinen hymynsä hyytyisi viimeistään kun jollain viikolla sanoisin tehneeni jutun kahteen tai kolmeen kertaan joka päivä.

Tulin juuri salilta ja alkaa tuntua siltä että olen ihan poikki. Varmaan joudun kohta haukkaamaan vähän jotain proteiinia, muuten joka paikka on niin kipeänä etten kärsi huomenna urheilla ollenkaan. Tänään on minun virallinen kotimittauspäiväni. Tehdään kerran viikossa sellainen yhdessä miehen kanssa. Hän saa samalla vakoiltua että miten huonosti minulla menee. Minä taas toivon juuri niitä lukemia joita hän pelkää. Tiedän painavani tänään paljon ja se masentaa minua ja pahasti... Perjantaina olisin saanut ainakin kiloa pienemmän lukeman ja vyötärö olisi varmasti myös ollut pienempi. Mutta mittauspäivä on tänään ja saan kärsiä tyhmyydestäni... mitäs söin.

16:06
Jatkanpas vielä vähän... Olen ihan hepulissa. Mikään ei mene niinkuin olen suunnitellut. En kyllä ole vielä syönyt mitään, mutta siihen hyvät jutut loppuvatkin. Puhuin äidin kanssa puhelimessa melkein tunnin ja iski paniikki. Mamma alkaa olla huolissaan ja en tykkää siitä yhtään. Ei kylläkään syömisestä, josta pitäisi olla ehkä huolissaan vaan siitä olenko pahasti masentunut. Masennuksen suhteen on mennyt hyvin jo jonkin aikaa. Tai no joo, en ainakaan itke ihan joka päivä ja tuntuu siltä että maailmassa on jotain hyviäkin juttuja ja minullakin on mahdollisuus joskus hamassa tulevaisuudessa saavuttaa jotain, jos vain pääsen eroon tästä tyhmästä syömissekoilusta.

Rakastan äitiä ja en tosiaan haluaisi huolestuttaa. Tuntuu aina siltä että olen historian huonoin ihminen kun joku minulle tärkeääkin tärkeämpi ihminen huolestuu. Tai no niitä erittäin tärkeitä ihmisiä on vain kaksi: mies ja äiti. Voi kun voisin tehdä molemmat iloisiksi ja päästä sanomaan että kaikki on hyvin ei tarvitse enää olla huolissaan. Nyt voin vain sanoa että yritän parhaani ja ettei olla yhtä huonossa tilanteessa kuin viime vuonna. Ei kuulosta kovin hyvältä, ei lähellekään siltä mitä haluaisin sanoa.

Niin ja voi kun minä haluaisin samanlaiset jalat kuin Vladalla... miten jollain voi edes olla tuollainen vartalo? Niistä jaloista voisi riittää pari senttiä minullekin. En kyllä haluaisi olla pidempi, mutta ottaisin mielelläni pidemmät jalat ja lyhyemmän selän. No se ei tule toteutumaan joten pitää kai tyytyä tähän ja yrittää parannella parhaansa mukaan.

Olin hetken joku muu

Olin eilen pitkästä aikaa juhlimassa. Oli naamiaiset ja hauskaa. Ilta olisi tietysti voinut mennä paremminkin, mutta olen kuitenkin aika ylpeä itsestäni. Pelkäsin että tulen aivan järkyttävään humalaan heti kun juon jotain, mutta enpä tullut. Join ihan hissun kissun ja onnistuin pitämään pään sen verran selvänä etten aloittanut edes ahmimista. Tuli tietysti syötyä ja onhan alkoholissakin kaloreita, mutta jotenkin tuntuu kerrankin syömisen jälkeen olo melkein syyttömältä. Odotin niin paljon pahempaa että tämä oli lähes iloinen yllätys. Rakastan naamiaisia. Ihana leikkiä jotakuta muuta. Tuntuu paljon vapaammalta kun on joku rooli jonka takana voi olla. Onnistuin selviämään kohtalaisen halvalla puvustakin ja osaa siitä voi käyttää jopa arkena. Kaikki juhlat saisivat mennä näin hyvin! Voisin jopa juhlia vähän useammin.

Yh... söin eilen puolikkaan runebergintortun. Tykkään niistä aivan valtavasti, jos ovat hyvin tehtyjä, joten päätin että tänä vuonnakin on pakko saada. Siitä on kyllä aika syyllinen olo, niissä on niin valtavasti kaloreita, mutta onneksi oli niin järjetön kiire juhliin etten ehtinyt oksentamaan. Joten minun putki jatkuu jo vähän yli viikkona. Alan kohta ansaita mitallin siitä hyvästä. Tänään kyllä tuntuu siltä että tulen oksentamaan jos saan miehen ulos talosta edes hetkeksi. Joten se siitä. Hävettää jo valmiiksi.

Sain eilen ajan taas uudelle lääkärille. En tykkää yhtään kun pitää taas kertoa samat asiat uudelle ihmiselle, joka tulee varmaan kysymään taas samat kysymykset ja tulen taas itkemään koko käynnin ajan. Tykkäsin muutenkin siitä lääkäristä joka minulla oli aikaisemmin. Ensi viikolla ei ole yhtään aikaa, mutta sitä seuraavalla on kaksi ja molemmilla kerroilla on uusi lääkäri. Toisen kyllä on tarkoitus vain katsoa että missä kunnossa olen noin niinkuin fyysisesti, joten ehkä siellä ei tarvitse käydä läpi koko elämäänsä. Riittää varmaan kun luettelen kaikki pienet pahat tapani. Ihan kiva tietää että olenko onnistunut saamaan miten pahaa tuhoa ikaiseksi. Toivottavasti kaikki olisi kunnossa tai jos ei kaikki niin edes jokin olisi.

Tahdon helpon ratkaisun!

Rankka päivä. Kävin spinnissä, luin ja kävin koulussa. Söin koulussa pannukakun, tai osan siitä ja nyt tuntuu tosi tosi syylliseltä. Se oli luvattoman hyvää. Siitä on kauan kun viimeksi olen syönyt pannaria ja se oli vielä parempaa kuin muistin. Ei olisi pitänyt maistaa. Nyt melkein kaikki ajatuksen pyörivät pannarin ympärillä. Syön niin harvoin mitään vehnästä tehtyä että pääsee aina unohtumaan miten vietävän hyvää se voi olla. Ei kuitenkaan tämän mielialan arvoista. Mikään ei ole tämän arvoista.

Ihme miten pikku jutut, niinkuin pannarin maisteleminen, voivat pilata kaiken niin täysin. Miten ihmeessä tästä pääsee eroon. Miksen osaa syödä niinkuin normaali ihminen ja naureskella masu täynnä? Jos minun masu on täynnä niin itken ja hommaan sen tyhjäksi mahdollisimman äkkiä. Milloin tämä meni tällaiseksi ja miksi en ole tehnyt sille jotain jo silloin kun se alkoi? Nyt kaikkea on niin vaikea muuttaa. Välillä vain pelottaa muuttua, tuntuu siltä etten edes tahdo eroon häiriöstäni. Parantuminenhan tarkoittaa samaa kuin lihominen ja se ei kamalasti houkuta. Mistä löytyisi helppo, kivuton, pysyvä ratkaisu? Ei taida sellaista ollakaan.

Närästys siperiaan?

Olihan se arvattavissa että onnellisuus ei kovin kauaa kestä. Olen syönyt niinkuin suunnittelin, lukenut kohtalaisen hyvin, liikkunut oikein hyvin ja silti en ole tyytyväinen aikaan saannoksiini. Kävin spinningissä ja salilla, olen syönyt tähän mennessä vähemmän kuin olin osannut toivoakaan. Ehdin lukea 4 tuntia ja sitten... molemmista alleviivaustusseista loppui väri. Luin vain puoli tuntia vähemmän aikaa siksi, mutta silti iski ahdistus. Tuntuu siltä kuin tie olisi noussut edessä pystyyn. En tule toimeen kun suunnitelmani eivät toteudu. En yleensäkään osaa enää käsitellä mitään arvaamatonta. Paino menee alaspäin, mutta tuntuu siltä että niihin siedettäviin lukemiin on matkaa ja paljon.

Mietiskelin tänään vähän sitä miten olisi hienoa jättää hetkeksi nämä kuviot täällä ja lähteä karkuun. Vaihtoon ulkomaille lähtö alkoi houkutella, mutta uskaltaisikohan sitä kuitenkaan. Tai voisi olla ihana lähteä vaikka kesäksi ruotsiin, olla kesätöissä siellä ja asua jossain ihan kummallisessa paikassa. Tosiasia on tietysti että kyllä minä nämä ongelmani osaisin sinnekin viedä mukanani. Turha yrittää paeta kun vika kulkee mukana. Eikö olisi mahdollista sulloa kaikkia ongelmia pussiin ja heittää pussia lentokoneeseen? Vähän niinkuin se mainoksen nainen laittaa närästyksen laatikkoon ja lähettää sen lentokoneella siperiaan. Ehkä ostan pienen pussin ja rupean kirjoittamaan pienille lapuille ongelmia ja kun pussi on täynnä niin heitän sen roskiin. Ehkä en kuitenkaan, eipä tuo taitaisi pahemmin auttaa. Aina sitä voi kuitenkin haaveilla että asiat olisivat niin helppoja.

Onni jatkuu

Kävin lääkärissä ja pääsin sanomaan etten ole oksentanut. Olin aika ylpeä itsestäni. Joudun kyllä taas verikokeeseen enkä ole turhan innoissani siitä. En minä piikkejä pelkää, mutta pyörtyilen muutenkin vähän väliä. Jos ne paljon verta ottavat niin en uskalla taas sitten koko päivänä tehdä muuta kuin maata kotona paikoillani. Olen saanut kyllikseni siitä että pyörryn jossain julkisella paikalla ja kerään ihan liikaa huomiota. Toivottavasti eivät tarvitsisi paljoa.

Jaksoin olla tänään sosiaalinen vaikka normaalisti käytän lääkärissä käynti päivät lähinnä itsesäälissä rypemiseen tai itsevihaan. Nyt istuin kaverin kanssa pari tuntia lääkärin jälkeen jutustelemassa ja syömässä. Söin salaattia ja join vettä. Oli ihana kun oli sellainen ystävä joka on jo niin tottunut syömisiini ettei edes ihmettele. Ehkä huominenkin menee hyvin... toivonkohan jo mahdottomia.

Hetkellisesti tyytyväinen

Käynnissä on suuri ihme. Tätä tapahtuu äärimmäisen harvoin. Olen hetkellisesti tyytyväinen itseeni. Olen saanut tänään jotain aikaiseksi. Selvisin kunnialla eilisen illallisen, söin ehkä 200 kcal illallisen aikana. En edes ymmärrä tätä ihmeellistä onnea. Tänään söin pikkuisen enemmän kuin piti, koska aamiaisella oli vaikeata kieltäytyä syömisestä. Vieressä istui 10-vuotias tyttönen jonka tiedän ihailevan minua, enkä tahdo omia pahoja tapojani tyttöön tartuttaa joten mutustin kiltisti jopa vaaleata leipää. Lasten kanssa on aina hankalaa, en halua näyttää huonoa esimerkkiä. Muuten kyllä tykkään lapsista, niissä ei ole mitään vikaa vaan minussa.

Onnistuin tosiaan lukemaan 6 tuntia niinkuin piti. Salilla kävin vain kerran, mutta olin kaksin verroin kauemmin, eihän se ihan sama asia ole, mutta olen tyytyväinen kuitenkin. En ole vielä syönyt yli tavoitteeni, mutta kun avomies tulee kotiin niin pitää tehdä ruoka ja syödäkin. Vaikka toista vuotta asutaan jo tässä niin en vieläkään tule aina toimeen sen kanssa että joudun päivittäin syömään ihan inhimillisen illallisen. Saan kyllä jättää pastat, riisit, perunat sun muut pois ja syödä tilalla salaattia ja ottaa lihaakin mini annoksen, mutta kuitenkin syödä pitää ja ei vain salaattia. Yksin asuessa sai rauhassa mussuttaa mitä huvittaa, tai ehkä enemmänkin olla mussuttamatta. Toisaalta ahmimiset ovat vähentyneet varmaan juuri siksi että on joku joka havaitsee jos kaapit ovat päivän aikana maagisesti tyhjentyneet. Osaan olla oikea taikuri jos sellainen päivä sattuu olemaan.

Eilen olin vähän maassa illalla ennen lähtöä, harmitti jo valmiiksi kun ajattelin kaiken menevän taas päin seiniä. (Muttei mennytkään!) Kuuntelin vähän Cashia, tuli taas jotenkin sellainen ei nyt ehkä ymmärretty olo, mutta jotain sinne päin. Minulla on kaksi suurta Cash suosikkia molempia tuli kuunneltua eilenkin. Thirteen on toinen. Välillä on niitä päiviä kun tuntuu siltä että se kappale olisi kirjoitettu minusta. Enkä nyt sanoisi että Hurt jäisi kovin kauas sekään. Eiväthän nuo ehkä kovin nuorekasta ja menevää musiikkia ole, mutta en minä sellaista kaipaakaan kun olo on kurja. Kaipaan jotain joka on hyvää ja osuvaa.