Hyvää äitienpäivää!

Olen poikaystävän vanhempien luona. Oli kiva mennä herättämään ja onnittelemaan hänen äitiänsä, hän kuitenkin tuntuu melkein äidiltä minulle. Pitäisi soittaa omalle äidille, mutten millään haluaisi. Äitini syö niin vahvoja lääkkeitä ettei hän edes aina tunnu ihan tajuavan kuka olen. Soitellaan kyllä usein ja pitkiä puheluita. Mutta kun oma mielialani on vähän mitä on niin pelottaa että masennun kun kuule miten huonossa kunnossa äiti on. Äiti on minulle rakas ja aivan käsittämättömän tärkeä ja olen aina aivan maassa kun kuulen että hän on kipeä, tai normaalia masentuneempi. Olen koko pienen ikäni kantanut harteillani äitini ongelmia ja nyt tuntuu siltä että en välillä jaksaisi. Minusta ei koskaan ole pienenä pidetty huolta, vaan minä olen aina ollut se joka pitää huolta. Nyt kamelin selkä on katkennut enkä jaksa enää huolehtia oikein edes itsestäni. Ihana että edes poikaystävän perhe jaksaa kannatella minua, koska oma perheeni on niin rikki ettei siihen koskaan kykenisi.

Yö oli tänään aika vaikea. Näin aika pahaa painajaista. Oli ensimmäinen yö kun nukuin poikaystävän vanhempien luona ilman että hän oli paikalla. Heräsin keskellä yötä syömään mustikkapiirakkaa ja ensimmäinen asia jonka aamulla tein oli että mussutin palan VAALEAA leipää. Yäk yäk yäk! Mustikkapiiras sentään oli täysjyvää ja mustikoissa nyt ei kaloreita ole niin kamalasti, mutta leipää ja vielä vaaleaa. Tuntuu kuin mahani räjähtäisi sen yhden tyhmän leivän takia. En voinut vastustaa kiusausta kun leipä oli juuri tullut uunista ja ihana tuoksu täytti huoneen. Jotenkin vain vastasin kun kysyttiin otanko palan että tietenkin. Luoja se oli hyvää. Onko mitään joka voittaa tuoretta leipää? Mutta voi tätä syyllisyyttä. Huomenna on lääkäri. Pohditaan jos joudun ottamaan vielä vähän vahvemmat unilääkkeet. Nukkua minä haluan, mieluiten ilman unia. Toisaalta pelkään kuoliaaksi nukahtamista. En vain uskalla laskeutua niin avuttomaan tilaan. Menettää hallintaa ja olla ihan vain muiden armoilla, sitä on uni.