Aamupaino oli 48.3 ja olen samaan aikaan riemusta soikeana ja tosi tyytymätön. Tuntuu ihanalta kun paino putoaa, mutta tiedän ettei se saisi tuntua ihanalta. Alan harkita sitä jos yrittäisin huijata jotenkin perjantain punnituksessa. Vai pitäisikö vain olla rehellinen ja mennä näine kiloineni mitattavaksi ja yrittää selittää? Jos haluan joskus parantua minun pitäisi olla rehellinen ja haluan parantua, vaikka lihominen pelottaa aivan mielettömästi.
Poikaystävä tulee tänään myöhään kotiin joten minulla on aikaa sekoilla kotona niinkuin huvittaa. Pelkään vähän sitä että meneekö koko ilta jumpatessa vai löydänkö itseni oksentamasta. Olen onnistunut olemaan oksentamatta taas ainakin kolme päivää. Minulle sekin on ihan hyvä saavutus. Puhuin eilen ensimmäistä kertaa poikaystävälleni siitä että minulla on syömishäiriö. Hän vain totesi että on tiennyt sen jo pitkään. Olen kuulema surkea piilottelemaan sitä. Eikä tietenkään jatkuva lääkärissä käymiseni ole lieventänyt epäilyjä. Tuntui ihanalta kun hän lupasi rakastaa minua sairaudesta huolimatta kunhan vain yritän hoitaa sen ja käyn jatkossakin ahkerasti hoidossa. Olin valmistautunut siihen että hän jättäisi minut, mutta kävikin aivan valtavan hyvin. Ilmeisesti minullakin on joskus onnea. Paria valitessani olenkin sitten tainnut käyttää kaiken onnen jota minun varalleni on ollut.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti