torstai 25. maaliskuuta 2010

Laiskaakin laiskempi

Paino: 46.3 kg

Eilinen meni tosi huonosti. Tuli pikästä aikaa todellinen päivä masennuksen huomassa. En saanut tehtyä yhtään mitään. En niin mitään. Tai no joo söin vähän ja oksensin kahdesti, mutta muuten olinkin peiton alla ja vain makasin paikallani jaksamatta liikkua. Ilman oksennuksiakin eilisen kalorit jäivät alle tuhanteen, joten vaikka söinkin normaalia enemmän en ole siitä tänään niin paniikissa. Tänään piti lähteä uimaan, mutta se taitaa jäädä. Mieli on vieläkin sen verran maassa että tuntuu mahdottomalta kuvitellakaan lähtevänsä ulos.

Aamulla ennen lähtöään poikaystävä kaunisteli käsiäni. Kuulema näyttää siltä kuin ne katkeaisivat hetkellä minä hyvänsä. Itse olen aika tyytyväinen käsiini (Ihme kyllä) Niissä ei juurikaan ole muuta jäljellä kuin lihasta. Voi ku voisin sanoa samaa jaloistani. Mutta ei minulla on iso inhottava lantio ja paksut reidet. (Yäk yäk yäk)

Tavoitteeni olisi tänään siivota, jos en saa ajettua itseäni uimaan. Huomenna on kuitenkin taas lääkärissä käynti joten silloin olisi vähän pakko olla sen verran hyvällä tuulella että jaksa ylös sängystä. Olen tosi kyllästynyt tähän laiskuuteeni. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja vain pakottautua tekemään kaikki se mitä suunnittelen.

Olen tässä pohtinut sitä mitä anoreksia on. Minun diagnoosini muuttui niin vähän aikaa sitten että en osaa vielä oikein pitää itseäni anorektikkona. Olen hyväksynyt sen että minulla on syömishäiriö, mutta anoreksia kuulostaa minusta pahalta. Ei kuulosta yhtään minulta. En ikinä hyväksynyt sitä että olisin bulimikko, vaikka nykyisin tiedän oikein hyvin että olin. Tarkoittaako se sitä että minulla kuitenkin on anoreksia ja hyväksyn sen vasta sitten kun pääsen siitä eroon? Syömishäiriö on minulle iso osa elämää. Isompi kuin muut osat yhteensä, koska se vaikuttaa kaikkeen muuhun. Josku haaveeni oli olla viikko oksentamatta. Nykyisin sellaisia viikkoja on, mutta nyt haaveilen siitä että voisin syödä ilman ahdistusta. Toisaalta on sama mikä diagnoosini on, koska tavoitteeni on edelleen sama: parantuminen. En kyllä toimi niin että vaikuttaisi että yritän parantua, paino putoaa ja annokset pienenevät. Yritän selittää itselleni etten tule näin onnelliseksi, mutta heti kun saan ruokaa sisääni tulen niin onnettomaksi, että unohdankin kaiken muun. Tämäon niin tyhmää, voiko tästä edes parantua?

1 kommentti:

  1. Kyllä mä uskon, että me kaikki voidaan selättää tää. Elämä on niin paljon muuta.

    VastaaPoista