Olen tainnut ajaa itseni vähän loppuun. En ole jaksanut koko päivänä olla jalkeilla yli puolta tuntia. Sydän hakkaa hulluna ja tuntuu kuin jäätyisin hajalle vaikka makaisin pukeissa kolmen peiton sisällä lämpimässä huoneessa. En ole tietysti syönyt mitään. Painoin tänään 50,4 kg mikä oli ihan kiva huomata. Olen kohta jo siinä missä olin ennen joulua. Mutta tämä olo on aivan järkyttävä. Tänään silti on sellainen päivä että tuntuu kuin en haluaisi ollenkaan päästä edes eroon tästä pikku häiriöstäni. Olin niin lumoutunut kun katsoin peiliin. Alan jälleen muistuttamaan hieman sitä hoikkaa olentoa joka olin aiemmin. Samaan aikaan pelottaa ja olen onnellinen. On tämä vain kummallista. Huomenna on maanantai ja joudun syömään vähän väkisin että jaksan lukea kunnolla. Hirvittää mielettömästi lähteä tuonne ulos. Jos minulla on kylmä jo täällä sisällä vaikka päällä on vaatetta vaikka kuinka niin taatusti jäädyn tuolla pihalla.
Isomummoni kuoli jo ajat sitten, mutta hän on pyörinyt päässäni koko päivän. Luulen että saatoin ehkä nähdä hänestä unta, vaikken muista sitä. Tajusin miten minun on ikävä. Sellaisia naisia on harvassa. Niin tyylikkäitä, vahvoja, älykkäitä ja määrätietoisia. Mummoni ei ole ollenkaan samanlainen. Hän on omalla tavallaan aivan uskomaton ihminen, lämmin, huolehtiva ja touhukas. Äitini taas on sellainen jonka on pitänyt selviytyä koko ikänsä. Hän ei luota juurikaan elämään tai ihmisiin. Minuun hän kuitenkin luottaa kuin kallioon, vaikken sitä aina ansaitsisikaan. Isomummoani ihailin aina. Kun muut mummot vetivät päähänsä huivin ja jalkoihinsa lämpöiset toppahousut isomummo sovitti päälleen tyylikkään hatun ja yhtä tyylikkään hameen. Hän oli nainen ja nautti siitä. Halusin aina olla kuin hän, haluaisin vieläkin. Hän kuoli rintasyöpään ja vielä viimeisellä kerralla sairaalaan lähtiessään hän halusi näyttää edustavalta, koska niin hienon naisen kuuluu tehdä. Sellaisia lähes satavuotiaita on harvassa. Sain nimenikin hänen mukaansa. Olen onnellinen että minulla on elämäni aikana ollut hänetkin naisen mallina. Naisia elämässäni on aina ollut paljon. Miehiä ei juurikaan. Tätejä, äiti, mummoja, isomummoja, äitipuoli. Olen kiitollinen heistä kaikista. Vaikken sen mukaan käyttäydy niin ainakin jossain syvällä sisälläni tiedän että upeita ja ihmeellisiä naisia on monia erilaisia. Sen pitäisi siis tarkoittaa sitä ettei minun tarvitse ahtaa itseäni langanlaihaan täydelliseen muottiin kelvatakseni naisena. Silti välillä tuntuu että naisena oleminen on minulle jotain niin suurta etten voi sitä saavuttaa koskaan. Jäänkö ikuiseksi tytöksi?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Löysin sun blogin ja luin kaikki tekstit läpi yhdeltä istumalta :) Oon saman ikäinen, haluan laihtua ja avomies myös vahtii syömisiä, huoh... Kuinka pitkä sä olet, ja opiskeletko johonkin pääsykokeisiin vai, kun puhut tuolla 6h lukemisesta jne?
VastaaPoistaJuu pääsykokeisiin luen. Opiskelen kyllä jo yliopistossa, mutta huomasin ettei tämä ole minun alani niin eihän siinä muu auta kuin vaihtaa alaa. Ne avomiehet osaa välillä olla aika tarkkoja :P Hyväähän ne kuitenkin vain tarkoittaa.
VastaaPoistaKuinka pitkä sä olet? Olis kiva tietää, kun eilen löysin tän blogin ja oon koko ajan oottamas uusia viestejä..
VastaaPoistaMulla ei ole anoreksiaa tai bulimiaa, mutta laihdutan. En enään jaksa syödä ja kurkku on koko ajan kuiva. Se ei ole siitä ettenkö joisi paljon, vaan kun en saa syödä makeaa, olen sokerilakossa, nimittäin. Melkein koko elämäni pyörii tanssimisen ympärillä. Koulussa vain odotan että pääsisin kotiin tanssimaan. Onneksi mun paras kaveri on samalla luokalla. Mutta tänään hän ei ollut, koska hän sairastui mahatautiin );