Olen vain huijari!

Pahoinvointi on hieman lievittänyt, ainakin sain tehtyä tänään edes jotain. Urheilemaan en uskaltanut lähteä vieläkään, mutta kävin lääkärissä, luin, kävin luennolla ja sain vihdoin hoidettua ostokset jotka on pitänyt hoitaa jo pidemmän aikaa. Huominenkin menee hieman hässäkässä kun on ekg ja verikoe. Onneksi ensiviikolla on vähän rauhallisempaa. En tykkää siitä kun normaali päiväjärjestykseni ei toimi. Lääkärissä käynti sotkee aina koko päiväni. Huomenna aion kuitekin lähteä salille. Odotan sitä jo innolla. Olen toista päivää ilman kunnon liikuntaa ja tuntuu jo siltä että tulen hulluksi. Olo on todella syyllinen jokaisen suupalan jälkeen. Toisaalta ihan kuin en muka tuntisi itseäni syylliseksi liikunnasta huolimattakin.

Ostin tänään kasan kirjoja. Yksi ostoksistani on Siskonmakkarat joka on "kirja siitä miltä syömishäiriö tuntuu" Tosiaan kirja koostuu yhdentoista syömishäiriöisen tytön kirjoituksista. Olen lukenut vasta ehkä puolet ja olen jo pariin kertaan herännyt ajattelemaan sitä miten on edes mahdollista että ihminen onnistuu sotkemaan elämänsä näin? Varsinkin kun sotkun aiheuttaa jokin niin tavallinen ja vaaraton asia kuin ruoka. Ihana kuitenkin välillä lukea jotain muutakin kuin koulukirjoja. Sain muuten valtavan hingun ostaa siskonmakkaroita, en ole koskaan maistanut sellaista. En kyllä varmaan söisi kuin ihan minipalan, mutta himo on valtava.

Tänään mieliala on ollut yllättävän hyvä. Vaaka oli aamulla kiltti. Olen syönyt aika hyvin (=vähän). Toisaalta puhuin äidin kanssa puhelimessa. Jouduin taas jättämään niin monia asioita sanomatta että tuntui siltä että valehtelen. Miksi ihmeessä tämän pitää olla tällaista, miksi huijaan rakkaimpiani? Toisaalta kun en kerro kaikkea säästän heitä monelta surulta. Silti tuntuu pahalta. Onneksi sentään avomieheni tietää asioistani enemmän kuin äitini. En jaksaisi sitä jos joutuisin peittelemään esimerkiksi masennusta. Äidille yritän soittaa aina silloin kun mieliala on hyvä. Kun käyn siellä yritän valmistautua monta viikkoa etukäteen jo siihen että jaksan ne pari päivää olla itse naantalin aurinko. Teen äitini onnelliseksi ja tulen itseasiassa itsekin paremmalle tuulelle kun näen äidin onnellisuuden. Tuntuu tyhmältä miten paljon valehtelemisella voi saavuttaa. Suoraan päin naamaa en periaatteesta valehtele, mutta pidän kyllä tarkkaan huolen ettei mammalle tule mieleenkään kysyä vääriä kysymyksiä, niitä joihin en halua vastata. Valehtelua sekin on, vähän erilaista vain, ei ihan yhtä suoraa.

Kunpa voisin oikeasti olla sellainen jota esitän. Olisin juuri se iloinen, onnellinen olento joksi monet minua kuvittelevat. Olisipa elämä ihanaa, onnellista ja autuasta. Jos joskus siihen pääsen minun täytyy muistaa olla kiitollinen. On minulla onnellisia päiviä nytkin. Tämä on jo suuri parannus. Viime vuosi oli aivan kamala. Silloin itkin päivittäin ja olin varmaan useita kuukausia hymyilemättä kertaakaan, jos siis hysteerisiä naurukohtauksia ei lasketa mukaan. Nyt ollaan jo paremmassa tilanteessa. Osaan olla välillä iloinen, jaksan nousta aamulla ylös sängystä, voi kestää viikonkin ilman yhtään itkua. Jaksan jopa välillä toivoa että parantuisin joskus. Ehkä saan joskus ratsastaa voittoisana auringonlaskuun suu hymyssä.