Luvan kanssa

Okei, putki loppui niinkuin epäilinkin. En kyllä ole pätkääkään yllättynyt loppumisesta. Ihmetyttää enemmänkin kuinka olin näin kauan ilman. En saanut miestä ulos talosta että olisin saanut oksentaa rauhassa. Olin kuvitellut aina olevani niin salamyhkäinen. Luulin ettei avopuolisoni tiedä että oksentelen. Illalla hän katsoi minua ja sanoi että jos minun on se pakko tehdä niin tee. Olin ihan ihmeissäni että mistä nyt edes puhutaan. Sitten hän sanoi että mene oksentamaan jos et ilman osaa olla. Alkoi pyörryttämään ja olin pitkän ihan suu auki. En osaa valehdella en niin yhtään ja hän tietää sen. Voin jättää asioita kertomatta, mutta nyt sitten hän kysyi suoraan että oksennanko salaa. Pakko oli myöntää. Tuntui siltä että tahtoisin vajota maan rakoon, hävetti niin kovasti. Hävettää vieläkin. Häpeä ei kyllä oksentamista estä. Eli kävin hoitamassa hommani jonka jälkeen jouduin keskustelemaan asiasta pitkään ja hartaasti. Luojan kiitos hän kuvittelee että sitä tapahtuu vain hyvin harvoin ja että pääasiassa vain olen syömättä ja liikun kuin hullu. En joutunut lupaamaan että kerron aina kun teen sen, onneksi. Siihen en varmaan edes pystyisi. Eikä suhde kyllä edes kestäisi sitä. Luulen että hänenkin ymmärtäväinen hymynsä hyytyisi viimeistään kun jollain viikolla sanoisin tehneeni jutun kahteen tai kolmeen kertaan joka päivä.

Tulin juuri salilta ja alkaa tuntua siltä että olen ihan poikki. Varmaan joudun kohta haukkaamaan vähän jotain proteiinia, muuten joka paikka on niin kipeänä etten kärsi huomenna urheilla ollenkaan. Tänään on minun virallinen kotimittauspäiväni. Tehdään kerran viikossa sellainen yhdessä miehen kanssa. Hän saa samalla vakoiltua että miten huonosti minulla menee. Minä taas toivon juuri niitä lukemia joita hän pelkää. Tiedän painavani tänään paljon ja se masentaa minua ja pahasti... Perjantaina olisin saanut ainakin kiloa pienemmän lukeman ja vyötärö olisi varmasti myös ollut pienempi. Mutta mittauspäivä on tänään ja saan kärsiä tyhmyydestäni... mitäs söin.

16:06
Jatkanpas vielä vähän... Olen ihan hepulissa. Mikään ei mene niinkuin olen suunnitellut. En kyllä ole vielä syönyt mitään, mutta siihen hyvät jutut loppuvatkin. Puhuin äidin kanssa puhelimessa melkein tunnin ja iski paniikki. Mamma alkaa olla huolissaan ja en tykkää siitä yhtään. Ei kylläkään syömisestä, josta pitäisi olla ehkä huolissaan vaan siitä olenko pahasti masentunut. Masennuksen suhteen on mennyt hyvin jo jonkin aikaa. Tai no joo, en ainakaan itke ihan joka päivä ja tuntuu siltä että maailmassa on jotain hyviäkin juttuja ja minullakin on mahdollisuus joskus hamassa tulevaisuudessa saavuttaa jotain, jos vain pääsen eroon tästä tyhmästä syömissekoilusta.

Rakastan äitiä ja en tosiaan haluaisi huolestuttaa. Tuntuu aina siltä että olen historian huonoin ihminen kun joku minulle tärkeääkin tärkeämpi ihminen huolestuu. Tai no niitä erittäin tärkeitä ihmisiä on vain kaksi: mies ja äiti. Voi kun voisin tehdä molemmat iloisiksi ja päästä sanomaan että kaikki on hyvin ei tarvitse enää olla huolissaan. Nyt voin vain sanoa että yritän parhaani ja ettei olla yhtä huonossa tilanteessa kuin viime vuonna. Ei kuulosta kovin hyvältä, ei lähellekään siltä mitä haluaisin sanoa.

Niin ja voi kun minä haluaisin samanlaiset jalat kuin Vladalla... miten jollain voi edes olla tuollainen vartalo? Niistä jaloista voisi riittää pari senttiä minullekin. En kyllä haluaisi olla pidempi, mutta ottaisin mielelläni pidemmät jalat ja lyhyemmän selän. No se ei tule toteutumaan joten pitää kai tyytyä tähän ja yrittää parannella parhaansa mukaan.